Älynväläys

Noniin.

Älkää lukeko tästä alaspäin jos olette yhtä kyllästyneitä kaikkiin laihdutuspostauksiin niin kuin minä. Välillä vain on oltava massaa ja mentävä massan mukana, jos kerrankin on oivaltanut jotain "fiksua" itsestään.

Eilen ollessani kävelyllä Oskarin ja Juhon kanssa, minulla niin sanotusti välähti. Oikeastaan minun pääni sisällä valaistui vihdoinkin vastaus siihen, miksi vihaan laihduttamista. Ja miksi en ikinä onnistu siinä. Ja miksi en ikinä ota sitä tosissaan. En ole ikinä ennen oikeasti tullut ajatelleeksi tätä asiaa tältä kantilta, mutta nyt kun se vihdoin eksyi päähäni, alan olla sitä mieltä, että se on oikeassa.

Kaiken tämän takana on peili, joka on minusta kyllä hieno asia. Hypätään nyt vähän aiheesta, mutta en pidä huoneeni kahdeksaa peiliä mitenkään vajaana ja sellaisena että tuijottelisin niistä itseäni joka päivä, koska olen niin kaunis.  No ehei :D Minä en katso peileistä näyttääkö tukkani hyvältä tai onko vaatteet hyvin. Minä opettelen hymyilemään. Musta on aina tuntunu, että näytän kaikille vastaantulijoille tosi vihaselta, niin tuleepa siinä samalla opeteltua joku hieman ystävällisempi ilme hymyilyn ohessa. Joskus istun vaan peilipöydän vieressä ja tutkin naamaani. Siis voi mennä pitkiäkin aikoja kun vaan tuijotan esimerkiksi silmääni. Sanokaa vaan sekopääks mutta se olen minä :D

Noniin, sitten siihen varsinaiseen aiheeseen. Kaiken pahan alku ja juuri kun on, että minä en kokoaikaisesti peilini mukaan näytä siltä, että olisin kuntoilun tarpeessa. Ne ovat sellaisia hetkiä. Jonakin aamuna kun herää, peilistä tuijottaa ihminen, jonka päällä kaikki vaatteet näyttävät kivoilta eikä mistään näyttäisi tunkevan ylimääräistä makkaraa. Silloin on fiilis, että hei mä olen hyvä just tällaisena ja sitten menen mussuttamaan jäätelöä. Yleensä se menee noin. Peili antaa luvan siihen syömiseen. Tai oikeasti se vaan toteaa, että lopeta ärsyttävä itsestä murehtiminen ja tee sitä mikä tuntuu kivalta. (Ilmeeni kun kävelen pakastimelle: ♥__♥) Noh, sitten on se asian kääntöpuoli, joinakin aamuina taas näyttää talviunilta heränneeltä mursulta, ja niitä makkaroita pursuaa kaikkialta, mikään ei sovi päälle ja syön koko päivänä tyyliin yhden raejuustopaketin, käyn lenkillä ja nostelen painoja. Siitä tulee sellainen hetkellinen innostus. Pitäisi varmaan kyllä sanoa, että ahdistus.

Ja tuossa oli koko ongelmani ydin. En tiedä, onko minun näössäni sitten jotain vikaa, vai kenties mielessäni. En oikeastaan siis koskaan näe itseäni sellaisena kuin olen? Näen kaikkea siltä väliltä, tai no, en tiedä mitä näen, kun en tiedä mitä olen :D

Kaikki olosuhteet ovat väliaikaisia.

Tuon liikuntainnostuksen käynnistää myös toisaalta sellainen hyvänolon tunne. Sellainen, että hei mun jalat näyttääkin ihan normaaleilta, ehkä siitä eilisen pyöräilystä oli jotain hyötyä ja siitä lähtee uus innostus lähteä uudestaan lenkille, tai tekemään jotain muuta kuntoilusuoritusta. Näin tapahtui eilen.  

Kaiken monimutkaistaa vielä kertakaikkiaan se, että kun minä en edes tavoittele mitään huippumallin kehoa, ja sitten taas toisaalta haluan pysyä kaukana myös sellaisista kunnon hodareista (bodareista), rajansa kaikella kuitenkin. Niin, niin en tavoittele mitään järkyttäviä muutoksia, vaan lähinnä sitä, että jalkani eivät hankaisi enää yhteen, tai että keskivartalollani vuokralla olevat lämmikkeet lopettaisivat vuokrasopimuksensa. Tai siis, minun itseinhoni ei ole niin suuri, että tarvitsisin suuria muutoksia, joku pieni ja kiva olisi piristävää. Minun naisihanteeni (voiko naisella olla naisihannetta?:D) on sellainen sopiva. Kiinteä, muttei laiha, lihaksikas hyvä on, ehkä voimakas olisi tässä tilanteessa parempi, muttei bodari. Sellainen, joka voi syödä kakkua miettimättä, että oliko tämä nyt fiksua, mutta ei kakunmussutuksesta huolimatta näytä tankilta.

Ja koska minä en halua luopua ruuasta. Olen rehellisesti sanottuna sellainen ihminen, että lähden mieluusti lenkille vain ja ainoastaan siksi, että sieltä tullessani voisin syödä palan kakkua. +-0 tilanne siis. Ja jos minun harrastukseni on liikunnallisen ööhm vesipallon sijaan epäliikunnallisin harrastus; leipominen, josta oikeasti nautin, niin what can I do? (okei leipominenkin on liikunnallista mutta ei mennä siihen nyt :D) Minulla ei edelleenkään ole mitään jatkuvaa itseinhoa, enkä mieti yötäpäivää kuinka makkarani hyllyvät, vaan se edelleenkin tulee sellaisina kausina. Välillä tuntee itsensä hyväksi ja sopivaksi, välillä taas tuntuu siltä, että olen se talviunilta herännyt mursu. Ja huomatkaa nyt tässäkin, ei mun paino mihinkään katoa näiden tunnetilojen aikana. Se on aina se 69, vähän ylä- tai alakanttiin.

En edelleenkään pidä tästä buumista, kuinka kaikki kertovat yksityiskohtaisesti kaiken, mitä he liikkuvat ja suunnilleen kaiken, mitä se syövät. Mitä väliä sillä on? Pamauttakaa vaan ruutuun niitä ennen ja jälkeen kuvia ja sen jälkeen antakaa lukijoiden, jotka eivät kyseisessä asiassa onnistu, itkeä ja miettiä miten kaikki sen ovat tehneet. Sanomattakin selvää, että liikunnalla ja karsimalla/muuttamalla ruokavaliota. AA.

Ei ole helppoa syödä terveellisesti. Koulussa et jaksa, josset syö sitä hiilihydraattipommia. Kotona ei aina ole sitä terveellisintä vaihtoehtoa, ja usein on pakko tyytyä leipään. Joskus on vain yksinkertaisesti niin kova nälkä, että joutuu syö niin paljon -> makaan lattialla seuraavat puolituntia. Minulla ei ole aamuisin mansikoita ja hedelmiä odottelemassa, koska niiden pilaantumismahdollisuus on paljon suurempi, kuin vaikka nuudelien tai pussipuuron. Vaikka söisinkin suht. terveellisesti, en liiku tarpeeksi. No miksi helkkarissa liikkuisin, kun kouluun on ovelta ovelle n. 100m, en pidä kaupungilla käymisestä, lähin kauppa on noin kilometrin päässä ja kaveritkin asuu ihan vieressä. Lisäksi sain keväällä ajokortin ja pyöräilyni on sunnuntaipyöräilyä.

Tiedän, miksen vain ota itseäni niskasta kiinni ja tee sitä mitä minun täytyy.

Miksi en voisi käyttää kolme kokoa liian suuria farkkuja ja jotain isän vanhaa t-paitaa, kun niissä olo on vain niin mukava. Miksi pitää näyttää kaikille muille hyvältä? Ja nyt joku neropatti tulee tänne ja sanoo, että no mikset käytä. Ja siihen pamautan takaisin, että noh, kyllä minä itseasiassa käytän. Mutta kun siitäkin tulee sellainen olo, että eihän tällaisilla vaatteilla voi mennä mihinkään, korkeintaan Böndelle, mutta minä satun asumaan Tampereella.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, mun vaatekaapissa on paljon vaatteita, joihin mä mahdun, mutta huonosti. Minä haluaisin mahtua niihin paremmin, siten, että ne istuisivat kunnolla ja näyttäisivät fiksuilta. Juuri eilen kokeilin yhtä kauluspaitaa, jonka nappi ikävästi kiristi rinnan kohdalta (hitto vie, miksi aina sieltä, mistä vähiten haluaisin laihtua??) vaikka se ehkä vielä vuosi sitten näytti kivalta. Ja koska mä pihtaan kaikessa, pihtaan myös vaatteissa. En heitä niitä pois, koska ajattelen, että kyllä mä vielä joku päivä mahdun. Tosiasiassa sitä jotakin päivää vain ei tule, koska itseinhoa ei ole tarpeeksi :D Outoa sanoa noin, mutta se on totta. Jos itselleen ei aseta mitään tavoitteita, kohta sitä huomaa ostaneensa jotain XXL. Ehkä siis mulla vois toimia tuo, ei mahdu enää lisää vaatteita kaappiin, eikä mitään voi heittää pois.

Kuten te kaikki tiedätte, olen onnistunut tässä asiassa kerran. Ja haluaisin onnistua uudestaan. Mutta kuinka pirun vaikeaa se tulisikaan olemaan. Nyt, jos tämä olisi joku supersuosittu muotiblogi, tässä kohtaa sanottaisiin, että tekosyitä tekosyitä. Ihan miten vaan, mutta koulunkäynti ei ole minulle tekosyy. Enkä löydä mistään mitään motivaatiota. Viimeksi minulla ei edes ollut motivaatiota. Napsautin sormia ja yhtäkkiä olin laihempi. En muista enää yhtään, miten tein sen, joten itketään tässä nyt sitten, kun en listannut kaikkea ylös, vaan elin elämääni.

Pitäisi ehkä tippua kalliolta saadakseen sitä. Se kuuluisa "toinen mahdollisuus". Tai jonkun pitäisi kertoa, että kuolen tuon seuraavan pullan jälkeen, koska en ole käynyt lenkillä.

Innostusta ei lisää kyllä sekään, kun kaikki on nykyään oltava niin vimpanpäälle oikein. Miltä mahdankaan näyttää, kun juoksen 5vuotiaana saatu minilaukku kädessä, kun puhelimeni ja musiikkini ei yksinkertaisesti pysy muuten mukana, koska en ole hankkinut sellaista käsisysteemiä iphonelle. Nykyään on juoksuhousua ja sen sellaista. Omat hupparit ja sukatkin liikkumiseen. Housut ja rintsikat minä vielä ymmärrän, koska niissä on joku logiikka, mutta vaikka hiuspanta. What? Myönnän, en ole himourheilija enkä ymmärrä mitään. Tuntuu aina, etten kuulu joukkoon. Miehet nyt tuppaavat urheilla ties missä housuissa, mutta naiset sensijaan tuhlaavat nykyään elämänsä juuri oikeasti hengittävään toppiiin. Mitä täällä tapahtuu? Miksen ole mies.

Nyt lähden siis varmaan etsimään tätä kuuluisaa motivaatiota, ja lupaan palata asiaan seuraavan kerran, kun mahdun yhteen tiettyyn vaatekappaleeseen tässä huoneessa. Joten sitä odotellessa hylkään tämän inhottavan aiheen.

Noniin, on vihdoin aika tässä tuhannen sanan kynnyksellä päättää tämä postaus. Haluan kuitenkin vielä yhteenvetona tehdä pari asiaa selväksi.
- Asioiden listaaminen saattoi auttaa minua löytämään ratkaisun
- Ymmärsin vihdoin, miksi laihduttaminen on niin vaikeaa
- Minä en vihaa itseäni tällaisena kuin olen, minua ärsyttää se buumi, joka tällähetkellä on in.
- Mutta en myöskään panisi pahitteeksi vanhoihin vaatteisiin mahtumista
- Yritän tässä parhaillaan löytää itselleni motivaatiota
- Kirosin harrastuksiani, meni aiheen vierestä ja halusin olla mies.
- Ja oikeastaan bonuksena tiedänkin jo yhden täydellisen motivaattorin, josta en voi vielä kertoa lisää.

Ja nyt ihmeellinen hali niille, jotka oikeasti lukivat kaiken :D:D

ps. Tänään pidin taas vaihteeksi omasta kehostani. Ylläri.
pps. en löytäny niitä kuvia mitä mun piti laittaa tähän, joten onnee jos joku tunnistaa mut noista kuvista :D