Sä oot mun kun valot on sammuneet, sä oot mun viimeinen valssini, sä oot mun, voin syliisi sun painaa pään

Siivosin eilen raivoisasti. Mulla oli aamupäivällä hyvin aikaa, koska menin vasta neljään töihin. Ompelin myös valmiiksi kaksi tyynynpäällistä toissapäivänä ostamiini Ikean tyynyihin. Niistä tuli molemmista ihan superkivat ja erittäin hannamaiset. Mehevät ja muhkeat, jos nyt enää saan käyttää "mehevää" yhtään missään. Työkaveritkin nauraa, kun kaikki on niin mehevää Hannan mielestä. Esimerkiksi tänään oli niin mehevää pyyhkiä pölyjä tuoleista ja pyyhkiä lunta mittareiden päältä.

Moni oikeasti varmaan ihmettelee, mitä mun bloggaamiselle on tapahtunut. Ihan nihkeää. Mä ihmettelen sitä itsekin. Mä en käy enää oikein kuvailemassa. Mä näen kaikkia kavereitakin tosi nihkeästi. Ja jos nään, silloin tehdään jotain järkevää aktiviteettia, kuten ommellaan. Tai lahnataan. Tai ollaan partiossa. Ja ne jutut on kerrottu niin miljoonaan kertaan läpi. Enkä jaksa joka päivä selittää töistä. Ja aina kun mulla on vapaapäiviä vietän ne jossain ihan muualla kuin kotona.

Jotenkin tosi moni asia elämässä on muuttunut. Silloin kun alotin bloggauksen, olin ysiluokalla. Mä kävin koulussa, tein läksyt ja vietin aikaa kavereiden kanssa. Oli ihan jees kirjoittaa kaikesta mitä mieleen juolahtaa. Jokainen päivä oli tavallaan erilainen. Siitä, mitä ruokaa koulussa oli, tai mikä iltalehden otsikko nauratti. Kerroin esimerkiksi myös, kuinka pamautin jugurttipurkkiin reiän peukalolla ollessani kassalla. Kertoisin sen varmasti vieläkin, mutta kun en ole enää se ysiluokkalainen, joka pamauttelee peukalolla reikiä jugurttipurkkiin. Voisin enemminkin kertoa, kuinka sain kiven auton jarruihin ja sain melkein sydänkohtauksen siitä lähteneestä äänestä, mutta eihän se ole yhtään hauskaa? Tämä blogi ei ole leivontablogi, eikä muotiblogi, täältä löytää harvoin mitään syvällistä, matkailukin nykyään hyvin rajoittunutta töiden takia. Tämä oli ennen paikka purkaa kaikki turhanpäiväisyydet, jotka nykyään puretaan snäppiin. Mun yhden päivän snäpit kertoo enemmän mun elämästä, kun yhden kuukauden blogitekstit yhteensä.

On ihan supervaikeaa kertoa elämästä jotain niin, ettei kerro henkilöstä X, jonka vieressä nukun vähintään joka toinen yö. Luin mun kaikki tän vuoden postaukset, enkä oikeastaan ole kertonut asiasta mitään. Enkä tiedä, että pitäisikö? Tai kannattaako. Mulla menee kaikki tosi hyvin nykyään. Mulla on tosi hyvä fiilis ja oon onnellinen. Vihaan käyttää tota sanaa, kun en oikeastaan vieläkään tiedä mitä se tarkoittaa käytännössä, mutta kuitenkin :D Se tuntuu niin suurelta asialta sanoa olevansa onnellinen, tulee jotenkin sellainen olo, että olenkohan ottanut nyt huomioon kaikki elämän osa-alueet, mihin tämä vaikuttaa. Inhottavaa ylianalysointia Hanna :D Äiti kyselee lähinnä joka toinen päivä, että joko me ollaan erottu tai ainakin haluaisi kysyä, mikä on sinänsä ihan hieno kysymys, kun ei olla tietääkseni edes yhdessä. Kyllä mä ymmärrän, että kaikki lähisukulaiset kauhistelee ja pyörittää silmiään ja kyseenalaistaa kaiken, kun enhän mä ikinä ole tehnyt mitään tällaista. Oon se perheen kiltti tyttö, joka ei ikinä ole tehnyt pahojaan, ellei nyt ryyppäystä lasketa, ja tullut aina ajoissa kotiin (ainakin useimmiten), ja joka ei varmasti ole ikinä mennyt kellekään pojalle yöksi.

Mutta ehkä se tästä. Tänään kun tulin kotiin töiden jälkeen ja huikkasin eteisestä "moi", teidän olisi pitänyt nähdä äidin ja isän ilmeet. Isä kurkistaa olohuoneen ovelta ja sanoo otsa kurtussa että "MITÄ??" samalla kun äidin pää ilmestyy vessasta kysyen "Lähdetkö kohta pois?".

"No eikun mä tulin nyt kotiin nukkumaan..."

Toinen toista

Olisin voinut uskoa työkavereita ja vanhempia, kun he sanoivat, että tänään sataa jotain lumiräntäpaskaa. Ajattelin ettei sieltä mitään tule, enkä laittanut herätykseen lumityövaraa. Herään sitten kymmentä vaille seitsemän ja vessaan kävellessäni totean vaan äidille ja isälle, että "Ei perkele siellä on oikeesti satanu lunta..." Märkää ja painavaa lunta. Onneksi motarilla köröteltiin seittemääkymppiä kun niin jäätävät lumivallit, ettei siellä ohi voinut mennä. Työaamu alkoi siis lumitöillä. Ensin rappusia ja sitten mittareita.

Sain ärsyttävän korvamadon, Ilpo Kaikkosen Kryptoniitin. Se tuli radiosta töissä ja sitten menin idioottina googlaamaan sen sanat tauolla ja joo. "Sinä oot, sinä oot minun kryptoniitti ja sä riisut mut aseista, riisut mun suuni sanoista. Sinä oot, sinä oot minun kryptoniitti ja mä heikko edessäs sun, tässä mä oon ja antaudun..." 

Oli vähän väsynyt meno töissä, kun hihitin itsekseni kassalla tajutessani, että tänään on 2.2.2016. Muutenkin jotenkin ajatus ei kulkenut yhtään. Kävelin vähän väliä keittiöön ja tajusin, ettei mulla ole mitään käsitystä, miksi kävelin tänne. Vedin munkkiraget pomolle ja se tilanne onneksi päättyi voitokseni. Olin eilen laskenut arvat päin helvettiä, ero oli jotain -90 :D En tiedä miten on edes mahdollista, tai siis vissiin kaikki on näillä aivoilla mahdollista. Lueskelin veikkauksen tiedotelappusta ikuisuuden, ja totesin, että uusi Lomatonni-peli on perseestä, kun siinä ei itse voi valita kaupunkia ja numeroa.

Ja niille jotka ei tiedä, se on sellanen Veikkauksen uusi peli, joka tulee Loton, Eurojackpotin ja Viking loton yhteyteen. 100 numeroa ja 60 kaupunkia. Kone arpoo kummatkin, ja jos kaupunki täsmää illan arvonnassa, voitat 5€. Jos kaupunki ja numero täsmää, voitat 1000€ ja lähdet luultavasti lomalle. Hinta 50 senttiä riviltä. Tarviikohan mun alkaa siirtämään kuukauden kenorahat tähän lomatonniin? XD

Ja taas meni työjutuiks.

Partio alkaa 45 minuutin kuluttua ja oon kyllä aivan vaiheessa. Työvaatteet päällä ja housut teillä tietämättömillä. En tiedä, pitäisikö mulla olla jotain mukana? Kenties, tai kenties ei... Kaisa hoitaa.

Ainiin tässä vähän kuvamateriaalia  -en edes muista miltä päivältä-.  Lauantailta? Olin menossa saunaan, joten laittauduin. Ja sitten lopulta vain ärsytti, etten ollut menossa mihinkään bileisiin.