En aio tehdä mitään syväluotaavaa kakkaa tähän, joten joudutte tyytymään tyyliin "kerron jotain mutten lähellekään kaikkea muahaha".
Mä en jaksa enää, että lähes aina kun meen kotikotiin, saan nukahtaa kuivaten kyyneleitä peittoon tai mököttämällä äidille ja isälle. Oon tehnyt niin koko syksyn ja siinä yksi syy mun tamperevihaani. Tänäänkin erään skypepuhelun jälkeen en voinu tehdä mitään muuta kun mennä nukkumaan, koska ainakaan hereillä mistään ei tullut yhtään mitään. Ja nyt oon nukkunut vaihteeks 2,5h illalla. Tää on jo enemmänkin säänkö kuin poikkeus. Raahatkaa nyt taas vaan siellä kotona stten sille kallonkutistajalle, kun jaan tunteitani julkisesti, tällä kertaa kiinniottamisena on vaan vähän vaikeampaa, koska olen täällä ja te siellä. En edelleenkään vihaa teitä vaan ootte rakkaita, mutta en jaksa enää kun meidän ajatusmaailmat ei kohtaa yhtään koskaan milloinkaan vaikka mitä tekisin.
Kirjoitin eilen sitä kotipostausta ja aattelin tehä siihen kuvituksen kaikenlaisista viisauksista. Sitten törmäsin tohon "When trouble comes, it's your family that supports you" ja aloin miettiä, että noh... Ei nyt ihan. Anteeks, jos sanon näin, mutta en oo kyllä saanut mun perheeltäni tai lähisuvultani (joille oon puhunut) sellaista tukea tän koulun alun jälkeen, mitä olisin kyllä kaivannut. On vähän tyhmä olo kun kotona kellekään ei voi valittaa. Ja sitten ihmetellään kun en halua kertoa mitään. Haluaisin ymmärrystä tai jotain sellaista vaikka. Oon saanut ehkä hyvää tarkoittavia neuvoja ja jotain, mutta kun viidettäkymmenettä kertaa vastaat samoihin kysymyksiin, olo on vähän sellanen, että mua ei edes haluta yrittää ymmärtää. Kaikki kysytään vaan näön vuoks. Jos on niin pirun huono muisti, niin kirjoittais ne mun vastaukset sit sillä toisella kerralla ylös johonkin paperille perkele.
Josta pääsenkin kukkaruukkuun, eli henkilöön, jolta oon saanu tän syksyn aikana ihan mahtavia neuvoja, en oo varmaan ikinä kuullu samanlaisia. Se on henkilö, joka kuuntelee ja tukee mua. En tiedä, joku sanoo et ikä tuo viisautta ja jotain, mutta kyllä tää kuukausi ja kymmenen päivää mua nuorempi henkilö on osoittautunut eräitä toisia henkilöitä paljon paremmaksi. Mulla on sellainen olo, että joku välittää ja jotain oikeasti kiinnostaa. Tää henkilö ei oo sanonut mulle, että älä tee niin tee näin, vaan se on kertonut mulle ihan uusia näkökulmia mun ajatusmaailmaan, sen ainaisen tyrmäämisen sijaan kertonut omia mielipiteitään ja tukenut mua. Se on laittanut mulle viestiä kesken koulupäivän, koska näki uutisen, jonka tiesi koskettavan mua. Ilman sitä tietoa, olisin aivan pulassa. Mä olen kiitollinen. Ja tiedän, että hän lukee tämän joten iso hali vaan sinnepäin ;) Ja toivottavasti oon onnistunut vastapainona olemaan samallainen kuuntelija, vaikka hienoja neuvoja multa nyt ei sinne toiseen suuntaan herukkaan :D Enkä nyt väheksy tässä ketään muitakaan kavereita, mut nyt oli tän aika.
Oli pakko avautua. Tuntuu että pää räjähtää muuten. Nyt oli aika kiittää, muuten se kuitenkin unohtuu. Tästä seuraa shitstorm mutta I'm ready.
Sait äidin itkemään...mutta, olit onneksi kirjoittanut meille kirjeen, jonka tänään saimme. Siinä perustelit hyvin ajatuksiasi ja annoit vastauksia niihin meidän uudelleen ja uudelleen esittämiimme kysymyksiin. Olet todella tervetullut syksyn opiskelun jälkeen kotiin miettimään seuraavaa siirtoa ja selventämään ajatuksiasi.
VastaaPoista