Ajattelemattomat autoilijat suajatiällä

 Tämän postauksen aihe on melko yleinen ja varsinkin suosittu puheenaihe aina näin syksyisin. Jos ette kuvasta tajunneet, niin kyllä, suojatiestä (kirjoitin äsken vahingossa suajatiä :D kirjoitanmitenäännän.com) on tällä kertaa kyse.

Mulla ei ikinä koskaan milloinkaan ole ollut koulumatkoillani mitään vaikeita teitä ylitettävinä ja sen takia en oo kokenu näitä puheenaiheita kovin ajankohtasiks koskaan. Päiväkotiin mennessä oli liikennevalot (vaikka en sinne tietty yksin mennytkään), ala-asteella vain vilkas tien ylitys ilman suojatietä ja nyt norssissa ihan keskikorokkeella (onhan se sen niminen?) varustettu suojatie.

Tää on senkin takia ehkä hieman huvittavaa, että nyt, koulun viimeisellä luokalla mä olen alkanut pelkäämään tien ylitystä. 11 vuotta on mennyt vailla ongelmia, mutta kahdestoista vuosi tuottaa tuskaa. Mun koulumatka ovelta ovelle on jotain alle 100metriä, ja sillä matkalla saan nykyään olla henkihieverissä pelkäämässä, että jään auton alle. Mikä meni pieleen. Mun halu kirjoittaa tätä nyt tai oikeastaan vasta nyt on se, että huomasin viimeistään tänään kuinka mulkkuja nää Nekalan autoilijat oikeasti on. AA.

 Tunnollisena ihmisenä mä en oikaise tosta tien poikki, vaan kävelen sinne suojatielle asti. Mutta se näyttää olevan ihan turhaa, kun ketään ei kiinnosta pysähtyä. Mä seison usein nykyään pitkän aikaa siinä kattelemassa kun autot viilettää ohi. En oo vielä keksinyt, että mitä sormee niille pitäis näyttää siinä kohtaa, kun viideskin auto vaan painaa kaasua pohjaan vaikka siinä jalkakäytävällä seisoo 10 ihmistä odottamassa ylipääsyä. Varmaan peukkua. Monet mua rohkeemmat oppilaat vaan lähtee käveleen suojatielle, tietysti olettaen että ne autot pysähtyy. Mä en uskalla luottaa siihen. Mä en luota nykyautoilijoihin, vaan mun pitää nähdä että se auto oikeesti aikoo pysähtyä siihen suojatielle. Ja vielä senkin jälkeen katon vasen-oikee-vasen, vaikka se olis pysähtynyt :D

Tästäkin asiasta puhutaan aina, mutta MIKSI oi miksi pitää tehdä se äkkijarrutus siihen valkoisen viivan eteen, kun ihminen on puolessa välissä suojatietä. Eikö sitä jarrua voi vaan painaa vaikka tossa meidän portin kohdalla (oletan nyt, että kaikki tietää sijainnin :D) JO. Mä olen läpäissyt inssin ja tiedän kuinka vaivatonta on siirtää jalka kaasulta jarrulle, ja mikä parasta, jos teet sen ajoissa, sun ei välttämättä tarvitse edes vaihtaa vaihdetta! WOHOO. Hmm.. ehkä nää kaikki ääliöt on siis automaattiauton ajajia...

Kaiken lisäks, koska kaikki (noh, tekisi mieli sanoa että vähä-älyiset, mutta en viitsi koska mun kaveritkin pysäköi "väärälle puolelle tietä" eli meidän puolelle :D se on siis täysin sallittua, mutta perheemme ei voi ymmärtää miksi KAIKKI TEKEE NIIN, kun koko toinen puoli on ihan tyhjääää täynnä...) pysäköivät autonsa mielestäni väärälle puolelle, se estää autojen näkyvyyttä suojatielle entisestään, joten luulisi nyt edes, että siinä kohtaa ne autoilijat hiljentäisivät kun eivät näe. Tai siis, onhan niitäkin, jotka hidastavat ja sitten, kun huomaavat, että kukaan ei uhmaa henkeään astumalla suojatielle, painavat taas kaasun pohjaan.

No eikä siinä kaikki. Sitten kun vihdoin on päässyt sinne keskikorokkeelle "suojaan", ei riitä, että katsoo uudestaan oikealle ja olettaa, että kyllä se auto pysähtyy, koska olen jo astunut sille suojatielle. Eivät ne ihan oikeasti pysähdy. En voi ymmärtää tätä, jos se henkilö on astunut suojatielle tai jo seisoo sillä keskikorokkeella niin KYLLÄ SILLOIN PYSÄHDYTÄÄN perkele! Paitsi tänään, se idiootti, jota uhmasin ja astuin suojatielle. Pysähtyi sitten niiden valkoisten viivojen päälle ja oli kuitenkin kovaa vauhtia siitä liikkumassa. Jos olisin kuullut sen kuskin ajatukset, ne olisivat ihan varmana olleet jotain tyylillä "voisitko nyt pulsu koululainen astella vähän nopeampaan niitä viivoja pitkin kun minä en enää jaksa painaa tätä helkkarin jarrua!" Siis omg. Joku päivä vielä näytän sitä peukkua niille ja runsaasti... Eikä siinä mitään, minä sentäs pääsin kuin pääsinkin toiselle puolelle, mutta sitten siinä oli alakoululainen tulossa pyörällä, astui jo suojatien puolelle kun minäkin siinä vielä olin, niin tämä ääliöautoilija vaan tulee eteenpäin ja tekee sitten jonkun äkkijarrutuksen, että se poika ei jää alle. AAAAAA EIKÖ VOIDA KÄYTTÄÄ SILMIÄ, ei sekään mikään näkymätön ollut.

Mistä näitä idiootteja tulee? Mutta sanottakoon nyt vielä, että on olemassa myös niitä, jotka kiltisti aina yli päästävät ja ajoissa jarruttavat. Tällä hetkellä vaan mielessä on kaikki ne idiootit jotka ei niin tee.

Ja saisin mä tehtyä tästä postauksen myös toisesta näkökulmasta, siitä autoilijan näkökulmasta, voisin kertoa niistä idootti jalankulkijoista, joita myös tämän suojatienylittäjistä löytyy. Esim. se joka silloin vuosia sitten jäi kyseisessä risteyksessä auton alle. Anteeksi rage, mutta alko keittää lopullisesti.

Ja tässä minä ja minun toistaiseksi murtumattomat jalkani:

Nature has it

 Eilen oli pakko saada ittensä pihalle pitkästä aikaa. Kävelylle haukkaamaan happea, kun tässä on tullut vietettyä ihan liian kauan taas sisätiloissa joko kipeyden tai läksyjen parissa. Eiliset kahden tunnin matikanläksyt saivat pään oikein höyryämään, ♥ pitkä matikka. Halusin mennä katsomaan, miltä se syksy tällä hetkellä rannassa näyttää. Ainakin oli kiva auringonpaiste. Mä en oikein tykkää kävellä missään enää täällä Nekalassa, rantaa lukuunottamatta. Kaikkialla on liikaa ihmisiä ja koiria. Ei sillä että koirissa olisi mitään pahaa, ei todellakaan :D niitä on vain niin jumalattomasti liikenteessä. Jos tuokin, niitä ainoita "luonnollisia" paikkoja täällä lähistöllä muutetaan perhepuistoksi, niin minä muutan Inariin. En edes tiedä, mikä siinä perhepuistossa on niin vastenmielistä, ehkä sitä haluaisi, että kodin lähellä on paikka, joka pulppuaa etanoita, sisältää pieniä polkuja, heinikkoa, ojia ja niiden siltoja sekä haisevan mullankaatopaikan jne :D

Olisi ihana ajatella, että huomenna alkaisi viikonloppu, mutta eihän se ala. Lauantaina vasta. Olin illalla nukkumassa jo puoli yhdeltätoista, se oli ihme, oikeasti. Vaihdoin myös uudet lakanat, mikä ihanuus kun sain nukkua niissäkin pitkästä aikaa. Vanhat olikin ihan täynnä veritahroja. Ja ei, ne ei tällä kertaa ole tulleet siitä mistä ajattelette, ne nimittäin ovat tulleet selässä olevien rupien seurauksena, joita iltaisin revin ja sitten käännyn selälteni nukkumaan... Ennen vihasin puhtaita lakanoita, ne oli kovia ja inhottavan tuntuisia ja haisivat puhtaalta. Onneksi sekin käsitys on muuttunut, ehkä minusta on tullut puhtaampi tai jotakin, okei hyvä vitsi. Laskeskelin että mun huone pysyää nykyään siistinä max 5 tuntia siivouksen jälkeen.

Mulla oli tänään aamulla vähän suunnitelmissa lähteä elokuviin, kun on superpäiväkin. Päätin jo elokuvankin valmiiksi, mutta nyt olo on kuitenkin muuttunut ja ajattelin sittenkin jäädä peiton alle asumaan ja lukemaan läksyjä ja yo-kokeisiin pieni paniikki kun ruotsin kuunteluun aikaa n.10 päivää ja osaamiseni on paskaa ja paskaa, kääk. Ehkä voisin käydä kaupassa hamstraamassa kasan ananasta ja sulkeutua ruotsinkieliseen spotifyhyn ja abitreeneihin, mutta njääh. Varför måste jag studera svenskaaa?

ett ansikte

Varoitan. Postaus sisältää neljä kuvaa naamavärkistäni, koska nyt haluan kirjoittaa kasvoista. + Kamalat hiukset, koska olen nyt lopullisesti päätynyt pienoiseen kasvatusoperaatioon, joten pahoittelut sitten samalla niistäkin, heh :D

 Ensimmäiseksi, oikeastaan hämäykseksi, laitoin kuvan, miltä näytin tänään kahdeksalta lentsikkapuiston keinussa. Iloiselta lapselta. Toivoisin, että tämä olisi se normaali, mikä "päällä" kuljen ympäri Tamperetta ja maailmaa, mutta kun se ei yleensä ole. Jos olisitte nähneet minut muuten, ilman tuota lavastettua ilokeinumista, vastaan olisi luultavasti kävellyt aneeminen a4:

 En halua miettiä edes, mitä muut ihmiset ajattelevat, kun tällainen lukioon kyllästynyt sunnuntaikävelijä tulee keskiviikkona vastaan piisamirottatyylisesti hieman retuperällä olevan asun ja kasvojen kanssa, joita ei oikeastaan edes erota hupparista. Mukana tietty tuo litteämpi silmä, joka vain lisää välinpitämättömyysfiilistä. Jos kävelen ajatuksissani oikeasti ajattelematta mitään, ensivaikutelma minusta on varmaan todella epämiellyttävä ja sulkeutunut suomalainen. Sellainen jota äiti ja isä nimittää "hiippariksi". Tai siis noh, sehän se oikea persoona on, mutta puhutaan nyt siitä toisesta.

Mutta siis, minä en oikeasti tiedä miltä näytän :D, mutta koska ajattelen kulkevani aina "perusilmeelläni" ja sitten, kun ikuistan sen "perusilmeen" kameraan, sieltä tuijottaa se aneeminen elämään kyllästynyt a4 :D Olisi ehkä ihan hauska saada joltain ulkopuoliselta kommenttia tästä :D

En osaa hymyillä suu kiinni. Kun musta tuntuu, että en hymyile silloin, vaikka kyllä mä varmaan oikeesti hymyilen. Tuntuu että se on sellanen irvistys. Yritin ottaa kuvat noista hymyilytilanteista, mutta mitä pitempään mä tuijotan tota pelkkää suu kiinni -kuvaa, sitä enemmän se näyttää siltä että hymyilen. Äh. Ja sittenkun ensin vilkaisen sitä toista ja palaan tähän ensimmäiseen, se näyttää kamalalta irvistykseltä :D

Mulla tulee oikeesti suu kiinni hymyilystä mieleen vaan joku semmonen leffa (miksei tosielämäkin) missä jotku poika ja tyttö tuijottaa salaa toisiaan ja sitten kun se toinen huomaa niin punastutaan ja vedetään semmonen suukiinnihymy naamalle. Jotenkin näiden rautojen myötä se suu kiinni -versio on ollu entistä vaikeampi toteuttaa. Tiedättehän, hymyillä suu kiinni kun siellä suussa on jotain ylimääräistä ja sitten kun yrität olla avaamatta suuta niin joka ikinen terävämpi kohta jää jumiin sun ihoon ja sitten niitä on kiva irrotella sieltä. Tai sitten, kun se suu pääsee vahingossa aukeemaan puoli senttiä jos edes sitäkään just kesken jonkun koulukuvan (innolla odotan tätä tilannetta viikon päästä..), ja sen kivan valkoisen hammasrivistön sijaan näyttää, että sun kaikki hampaat on mustat :D

Ehkä kaikki onkin vain kammoa.

En tiedä, ehkä se jotenkin perustuu myös siihen, että jos sua oikeesti hymyilyttää, miks sitä pitäis yrittää peittää. Mä oon tässä hitaasti, mutta varmasti menossa kohti sitä suoraa "pepsodenttiä" kuitenkin, niin miks mä edes haluaisin opetella hymyilemään suu kiinni. Sitten kun sitä voi ainakin tehdä huoletta, ilman että joku pelästyy Kitaa. Mun motto vois ihan hyvin olla että "Hymyile suu auki mutta syö suu kiinni" :D Okei, mistä tätä juttua tulee. Mulla on oikeesti tosi tosi paljon univelkaa heh.

No juu, ehkä mä meen nyt takas tonne peilin eteen ja opettelen hymyileen vaikka silmät ja suu kiinni. Eiköhän se pääasia elämässä kuitenkin oo, että hymyilee. Voisin samalla opetella jonkun toisen perusilmeen, koska alan olla kyllästynyt tohon lukioon kyllästyneeseen ääliöön.

Hyvää yötä.

Onko vielä pitkä matka?

Googlasin lauseen "pakko matkustaa on jonnekin" ja tuloksena tuli noin miljoona eri blogipostausta kyseisellä otsikolla. En viitsinyt matkia, joten piti keksiä uusi otsikko, vaikka tuo nyt olisi kuvannut eniten tätä tilannetta.

Ihan vaan, jos joku ei vielä tiennyt, mulla on kamala matkustuskuume päällä koko ajan ja ainaisesti. Vaikka mä rakastan olla kotonani, silti tekee mieli koko ajan lähtee täältä pois johonkin muualle. Ei ainaisesti, vaan matkalle. Huomaan koko ajan selailevani booking.comia, finnairin sivuja, rantapallon lentohakua, finnmatkoja ja aurinkomatkoja. Mä olen levoton sielu ilmeisesti :D, yksi paikka ei tee hyvää, vaan oon just sellainen kun yhdestä lomasta on päässyt, seuraavaa pitää jo miettiä. Mä olen melko yksipuolinen matkailija, aina yleensä aurinkoon ja lämpöön, on tässä muutama kaupunkiloma tullut harrastettua, mutta niiden into on ehkä vielä edessäpäin, samoin kotimaanmatkailun, nyt kun sitä voi itse ottaa tuon auton allensa. Nyt on alkanut tulla mieleen jos jonkinmoista erilaista lomaa, jotain ihan muuta kun rannalla makoilua, vaikka vieläkin se tässä ykkösenä mielessä on.

Osasyy tähän koko matkakuumeeseen on, että haluaisin vain ja ainoastaan istua lentokoneessa. Onhan toki ne kohteen nähtävyydetkin ja paikat tärkeitä siinä kohteessa, mutta ensiksi intoillaan lentämisestä. Lentokoneet on ihania. Istuttiin tänään puistossa ja huomattiin taivaalla lentokone valkosine vanoineen taivaalla. Sanoin siinä sitten parin sekunnin päässä, että tuon täytyy olla matkalla Lontooseen, koska se lentää tuohon suuntaan, eikä enemmän etelään. Tarkistin asian ja sinnehän se oli matkalla. Haluan matkustaa niillä suurilla koneilla, boeing747 ja airbus380, mikä unelma. Tosin b777 tai a330/340:kin ovat ihan okei heh. Mutta eihän nuo lennä kuin semmoisia hehtomatkoja Euroopan suurista kaupungeista Aasiaan ja Amerikkaan. Unelmat ja harrastukset kullakin.

 Äiti ja isä on monesti miettineet joulua ulkomailla. Omat kriteerini tähän ovat, että Nekalassa tai sitten Euroopan ulkopuolella, muuhun en suostu. En ole aikaisemmin halunnut olla joulua Lapissakaan, mutta nyt, kun lahjat eivät merkitse mitään voisin sitäkin harkita. Lisäksi minua ei kiinnosta mikään keski-euroopan joulutouhu. Jos ja kun tästä Nekalan maantieteellisestä sijainnista on jotain hyötyä, luminen joulu on se, jota eniten aina odotan. (Vaikka onhan niitä lumettomiakin tässä nähty..) 

Jos saisin valita jonkun matkakohteen, se olisi lähes mikä tahansa, kunhan sinne on tarpeeksi pitkä lentomatka :D Pienenä kysyttiin "onko vielä pitkä matka?", nykyään kysyn "kai sinne on tarpeeksi pitkä matka?" Isä ihmetteli tässä juuri, kun olin jo ihan lähdössä syyslomalla Kanarialle. Hänen mielestään olen enemmän ollut tuota kaukomatkailijatyyppiä. No sitä mieltähän minäkin, mutta mistä repäisen matkakaverin Thaimaaseen, Dubaihin, Singaporeen, Kiinaan, Australiaan, Hawaiille, Alaskaan tai vaikka Vietnamiin. En mistään, pakko siis tyytyä lähempiin kohteisiin ennenkuin saan luvan yksinmatkailuun :D

En tiedä edes miksi haluan lähteä aina niin kauas. Olen omalla tavallaan jo kyllästynyt auringonottoon, ainakin täällä Suomessa. Odotan jo kylmää syksyä ja villapaitoja, kuten viimepostauksessa kirjoitin. Silti toisaalta on tunne, että haluan pois täältä Suomen syksystä hetkeksi, vaikka kaikki kesämekkoni ovatkin jo vintin syövereissä. Ainahan ne saa sieltä pois, kun tositilanne iskee päälle. Olen myös miettinyt, että mitä tässä elämässä tekee rahalla. Tiedän, että ihan varmasti tulevaisuudessa laitan joka ikisen sentin mitä jostakin saan ja jota ei tarvita selviytyäkseen, sivuun seuraavaa matkaa varten. Mä haluan tuntea ne Seitsemän mannerta jalkojen alla.

Olen pitkään kaikonnut kaikenlaisia kaupunkilomia. Vaikka auringonotto onkin ehkä tältä kesältä täynnä, minä silti kaipaan sitä aurinkoa ja jos lähden lomalle, miksi ei vain heti voisi lähteä lämmittelemään ja uimaan turkoosiin mereen. Niitä kaupunkeja ja lomia voi muodostaa ihan täältä Suomestakin, jos haluaa. Mutta nyt, tämän maagisen 18 vuoden iän jälkeen kaupunkilomatkaan eivät tunnu enää niin pahoilta. Kavereiden kanssa Eurooppaan. Mainitaan nyt sekin, että suunniteltiin myös Kaisan kanssa Ahvenanmaalla "autolla Eurooppaan" reissua tulevaisuudessa. Saahan niistä kaupunkilomista ehkä ihan erilailla irti, kun niille voisi lähteä ilman vanhempia, saisi tehdä mitä haluaisi, eikä tarvitsisi välttämättä kiertää jokaista mahdollista kirkkoa ja museota. En kyllä tiedä, mistä muusta kaupunkilomat koostuvat :D

Äiti ja isä eivät myöskään ole mitään eräjormailun innokkaimpia ykkösfaneja, mutta kyllä minua itseäni on alkanut myös kiinnostaa kaikenlaiset vaellukset vuoristossa. Tarkoitan ihan vaellusvaellusta, rinkkojen kanssa, enkä mitään päiväretkeä. Näitäkin on tässä Kaisan kanssa tullut mietittyä, ihan ensimmäisenä tulee mieleen Sveitsi, Itävalta ja yleensäkin Alpit, mutta njääh. Olisihan niissä kiva kokea ihan pelkkä laskettelulomakin. Puhumattakaan tietenkään Uuden-Seelannin vuoristoista, niihin tosin riittäisi kyllä ihan pelkkä autokin :D

 Seuraava loma onkin sitten jo syysloma. Koska edelleen on pakko matkustaa jonnekkin, tässä on Kaisan kanssa mietitty niin erilaisia Euroopan kaupunkeja kuin vaelluksia ja kanariaakin. Jos syyslomalla en päädy lähtemään mihinkään Suomen rajojen ulkopuolelle, mietin tätä asiaa sitten viimeistään Joululomaksi, ikuinen ongelma. Pitkäaikainen unelma on kyllä ollut päästä Thaimaaseen talvella, mutta nekin tuppaavat maksamaan enemmän kuin laki sallii. Osaavat ainakin kaikki rahastaa suomalaisten loma-ajoista. Johonkin on vain pakko päästä.

Unelmat ovat unelmia. Osa toteutuu ja osa ei. Ja tiedänhän minä, että keväällä minua odottaa ihana kahdentoista tunnin lentomatka maailman ääriin, mutta kauas on niin pitkä aika. Monia ja taas monia kuukausia. Sitä ennen ehtii tulla monen monta unelmaa ja matkakohdetta, tarjousta ja ideaa. Nähtäväksi siis jää toteutuuko mikään. Never know.

Pörrösukat ja taikurihanskat

 Ja tätä mieltä minä olen kaikista käynnissä olevista keskusteluista sateenkaarikynsistä ja sateenkaarilipuista. Miksei anneta ihmisen olla sellaisia kun ne ovat. Ja mitä helkkarin väliä sillä on, jos joku on päättänyt maalata kyntensä sateenkaaren väreillä. Mitäs sitten, jos sulla on sellainen sateenkaaren värinen raitapaita? Ammutaanko sut siitäkin alas mm-kisoissa tai olympialaisissa. En kestä tätä maailmanpolitiikkaa :D Löysin autotallin kätköistä jonkun vanhan askartelurautalangan, josta sitten illalla katsellessani äidin ja isän kanssa televisiota askartelin tällaisia enemmän ja vähemmän amatöörikoruja. Ihan huvikseni. Värittääkseni tätä arjen harmautta :D

Ensimmäisestä kuvasta huomaa hyvin mun tän hetkisen käsien tilanteen. Tai no, tuo etusormen yläosa on vain pieni häivähdys siitä, mitä mun sormet ja koko kädet nyt on. En muista, koska nää olisi ollut näin huonossa kunnossa kun ne on nyt. Kaikki alkoi ennen koulunalkua niistä vesinäpyistä, niitä oli jumalattomasti. Tietenkin puristelin kaikki pois heheh. Ja sittenkun ne kuivuivat, se ihokin kuivui ja alkoi irrottaa sitä näppylöiden päällä ollutta ihoa, niinkuin aina. Mutta nää ei sitten parantunutkaan sitä vauhtia kun yleensä, tätä ihoa vaan kuivuu lisää ja sitä saa koko ajan olla repimässä pois, koska se hilseilee. Siellä alla on ohut uus iho, joka on tosi herkkä. Mun kädet ei taivu mihinkään sormista, enkä saa tota mun keskisormen sormusta pois, koska keskisormi on niin turvonnut. Näistä on vuotanu myös monta kertaa verta, kun sitä ihoa on lähtenyt vähän liikaa... Mun kynsinauhatkin on ihan kuivat :( Mä olen kyllä rasvannut, mutta en tarpeeksi. Nyt voitte kuvitella kuinka kiva on pilkkoa sitruunaa, tehdä tomaatista fetasalaattia ja laittaa äidin hiuksiin vahaa. No ei hirveän kivaa. Eikä se rapujen perkaaminenkaan sitä herkkua ollut. Oikeastaan vasta tänään mulla on ollut mahdollisuus laittaa rasvakerros ja hanskat käteen. Täytyy varmaan tulla hanskojen kanssa kouluunkin, jos ei tässä parissa päivässä muutu paremmaksi. Nyyh. Ei muutakun reseptirasvaa kädet täyteen.

Tänään oon ollu myös viikon kipeä. Muuten on jo hyvä olo, mutta yskä ei ota loppuakseen. Haluaisin tän tosiaan loppuvan, koska oon vihdoin saanu syksyisen ulkoilufiiliksen. Haluan jo hakea tuulitakin kaapista ja mennä pihalle kävelemään. Mutta ei, en ole viikkoon ulkoillut mitään liikunnallista, kiitos tämä erittäin pitkästyttävä nuha.

 Tämän päivän pyhitin huoneeni siivoamiselle. Sen aloittaminen oli .tosi. kamalaa, mutta saimpa aloitetuksi. Sain järjestettyä kirjahyllyn. Kammoan sitä melkoisesti, koska mulla on paljon kirjoja verrattuna hyllytilaan ja koska en haluaisi, että mitään olisi näkyvillä niin tuo homma on yhtä tuskaa. En myöskään voi heittää mitään menemään, koska kaikki kirjat jota omistan, on tärkeitä. Sain kirjahyllyjen lisäksi roudattua tyynyt pihalle ja vaatteet pois lattialta. Imuroinut en vielä, se jääköön huomiselle, mutta onneksi se on nopeasti hoidettu pois alta. Sen sijaan tänään kulutin energiani vaatehuoneeseen.

Epätoivo. Se kuvaa hyvin fiiliksiäni. Mulla on ihan liikaa vaatteita, mutta sieltä on tosi vaikea karsia mitään pois. Olen jo karsinut pois vaatteet, johon en mahdu, jota en käytä tai joista en pidä. Loppu onkin sitten sitä, mitä haluan pitää ja mistä haluan luopua. Ongelma on lähinnä sitä, että jos niistä aikoo luopua se on uffin laatikko, eikä mikään rahallinen hyöty. Joten miksi en samantein antaisi niiden vain olla omilla paikoillaan? Sain kuin sainkin LIDL-muovikassin täyteen poismeneviä vaatteita, jotka pian löytävät itsensä uffin laatikosta. Samaan syssyyn järjestin hyllyt kesäjärjestyksestä talvijärjestykseen, poistin kaikki kesäiset hameet ja paidat talvisäilöön (haluaisin katua tätä vielä pian, mutta siitä lisää sitten seuraavassa aihepostauksessa) ja hain kaksi muovilaatikollista villapaitoja ja -takkeja. Ne laatikot suorastaan tuoksuivat pakkaselta. Yhtäkkiä mun mielessä oli kaikki ne joulukuun pimeät talviaamut, jolloin vain haluaa jotain isoa ja mukavaa päällensä - ja äkkiä. Ajattelin tänään niitä hyllyjä laittaessani, että käytän suurinpiirtein 8kk vuodesta farkkuja. Okei mahtuu mukaan pari hamepäivääkin ja kaikki toppahousushoppailut, mutta harvemmin. Se on jotenkin tosi karua. Tykkään käyttää hameita tai edes jotain kuminauhavyötäröisiä sortseja koska ne ovat mukavia ja silti 2/3 vuodesta käytän farkkuja. Voihan hitsi.

Puhuttiin Helin kanssa tässä joku päivä, kuinka sitä tykkää nykyään ostaa kaikkea isoa ja peittävää. Rentoa. Huomatessani, mistä mun talvivaatteet koostuukaan isoista miesten paidoista ja tuuheista villapaidoista, ja tietysti jo nyt kaapissa olevista huppareista aloin ihan innoissani jo odottamaan enemmän talvea. Tai edes kylmää syksyä. Ei ainakaan tarvitse panostaa pukeutumiseen kun voi vaan verhopukeutua. Siitä tulikin mieleen, että kohta huoneessani sisustetaan, mutta siitäkin tuonnempana.

Nyt loppuu tämä armopostaus ja toivotan kaikille tasapuolisesti Hyvää lauantaiyötä :)

Guess what

 Mulla ei ikinä ole ollut mitään "merkkivaatteita" tai no "merkkilaukkuja" tai mitään muutakaan "merkkiä" :D Minä en myöskään ikinä ole kuolannut mitään merkkituotteita. Esimerkkinä en ole ikinä toivonut joululahjaksi mitään sellaista, tai ajatellut että nämä rahat säästän koska haluan sen ja sen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niiden päälle. Mä en voi sietää niitä Luis Vuittoneita, ne on rumia, isoja ja epäkäytännöllisiä siis minulla. Burberryn kuvio on suoraan jostain skottimaisemasta ja sopii mun mielestä täydellisesti piknikalustaks. Lisäks mun pieneen päähän ei oikein meinaa mahtua nekään, kun jonkun paidan hinta nousee 100% siitä, että siinä on jonkun merkin logo. No esimerkiksi käy myös vaikka Converset, vaikka ne nyt ei pahimmasta päästä olekkaan :D Hajuvedet on sitten eri kategoria kokonaan.

Sain kuitenkin 18-vuotislahjaksi Juhalta, Piniltä ja Danielilta Guessin lompakon. Ja olin taivaassa. Yllätyin ensinnäkin ihan hirveästi kun huomasin, mitä paketista paljastui. Fiilis oli hieman omituinen, kun sain vaihdettua vanhan "mieslompakon" siis sellaisen mustan nahkaisen ja littanan, you know tällaiseen noh, naiselliseen, koska en ikimaailmassa olisi marssinut kauppaan ja ostanut tätä itse. Nyt tällaisen merkkituotteen omistaminen ei ole edes kamalaa, koska tämä on erittäin käytännöllinen ja kaunis. Onhan se ehkä kooltaan kaksinkertainen siihen edelliseen verrattuna mutta silti.

 Tuonne mahtuu sisälle puolet omaisuudesta, tykkään kamalasti kun, samoin kun siinä miesten nahkalompsassa, on kaksi taskua seteleille. Toiseen voi laittaa vaikka kuitteja ja kuponkeja odotan edelleen sitä lottovoittoa ja toiseen sitten seteleitä. Lisäksi on kauhean kätevää, kun noiden korttipaikkojen yläpuolella on pienemmät taskut, joissa on hyvä pitää ajokorttia ja kelakorttia. Toisen taskun puolestaan olen sullonut täyteen mm. Viking Grace maihinnousukortteja, hammaslääkäriaikatauluja, pankkipapereita jne... Ja jos ihmettelette miksi tuolla vasemmalla puolella ei ole mitään kortteja, se johtuu yksinkertaisesti siitä, että en tiedä missä sinne kuuluvat s-etukortti ja stockmannin kanta-asiakaskortti ovat :D

 Kolikoillekkin on paljon tilaa, ainoa "miinus", jos sitä nyt voi edes miinukseksi sanoa, on että jos tuon vetoketjun vetää liian alas se irtoaa. Pitäisi varmaan pikaliimata se tai jotain, kun ei sen suuremmasta ongelmasta ole kysymys. Tuo kolikko-osion sisuskangas on kaiken kukkuraksi aivan tajuttoman kiva yksityiskohta. Tiivistelmänä ihana lompsa pidän ihan hirveesti sekä ulkonäöllisesti että sisällöllisesti (Okei toi kuulosti siltä että pitäisin siitä, että siellä on rahaa :D mutta yrittäkää ymmärtää)

Tämän lompakon lisäksi olen saanut sellaisen kuvan, että Guessilla on myös tosi kivoja kelloja. En ole käyttänyt rannekelloa sitten ehkä seiskaluokan, mutta ehkä sekin aika koittaa vielä. Mitä niitä guessin nyt oon joskus nähnyt, niin ainakin kaikki ne hopeiset/vaaleet on tosi kivoja.  Mutta kuten sanottu, ite en oo vielä valmis pistämään siihen omia rahojani.. Ehkä joku päivä.. :D

Niih, tässä nyt oli vähän erilaisempi postaus kun yleensä.

Pullahiiren sunnuntaihuvit

 Sillä välin, kun keittiön ikkunan alta juoksee lukuisia lenkkeilijöidä heidän kireissä juoksuhousuissaan ja asianmukaisissa urheilutakeissaan, minä itse olen into piukassa possun näköisenä mussuttamassa jäätelöä. Koska kipeys ei ole koskaan este jäätelölle, pikemminkin suositus, niin tässä sitä ollaan. Ben&Jerry'sin Half Baked, omnom... ♥

Mikään ei ole parempaa kuin täydellisen läskistävä jäätelö. Niin ja tosiaan. Olen kipeä. Eilen tunsin pientä kurkkukipua, joka tänään aamulla vain vahvistui. Jep, strepsilssien ja finrexinin voimalla mennään. Tai on menty. Kuumaa mehuakin on tullut nautittua. Ikävää tämä tällainen, koska en todellakaan jaksaisi olla koulusta pois. Mutta kai se on pakko, kun ei siellä puolikuntoisenakaan kyllä jaksa tehdä yhtään mitään.

Juuri nyt istun tuolillani nojaten selkänojaan ja kuolaan Mark Darcya Helin kanssa. Tosin facebookin välityksellä. Täydellinen mies, mistä tuollaisia saa. Mä rakastan näitä Bridget Joneseja, vaikkakin tuo Bridget on ihan täysääliö. Darcy sen sijaan... En voi kuvailla... Sen tuollainen pieni hymy voi ei. Niin ja tuo Daniel Cleaver on täys paska ärsyttävä mies. Ei saa multa sympatiaa sitten sekuntiakaan. Mulkku mies.

Hyvät sunnuntai-illat kaikille ärsyttävästä Cleaverista huolimatta. :-)

Show your hands

Ja kyllä. Olin jälleen alasti riehumassa kameran edessä lauantai-iltana yhdentoista jälkeen, kun pitäisi vähintäänkin olla sängyssä, mieluiten tietty nukkumassa. Anteeksipyynnöt siis siitä heh. Kuitenkin jonkun ilme on nyt Ô_Ô niin kerrattakoon nyt vielä, että en ota alastonkuvia vaan minulla on olkaimeton oranssi mekko päällä, joka vain sattuu olemaan niin alhaalla, että se ei näy kuvissa. Oli se sitten tarkoituksellista tai ei.

Minulla on päänsisäinen blogikatkos. Tekisi mieli vain kuvata ja lisäillä videoita. Tai edes tehdä niitä. Eilen mulla iski joku sellainen, tarvin blogiin kuvia -fiilis. Nyt musta tuntuu, että otin kesällä niitä ihan liian vähän, mutta tuskimpa olisin saanut niitä yhtään enempääkään, tai tuskin ne olisi ollut toista ihmeenlisimpiä. Niinkuin sanottu, ei tässä syksyllä ole mitään kuvattavaa. Ainakaan vielä, kun ei ole juuri "se" syksy, jossa puut ovat punaisia ja maa on täynnä lehtiä, nenää paleltaa ja kaulahuivi on muuttunut kaapin pölyttäjästä jokapäiväiseksi selviytymisvälineeksi. Odotan sitä syksyä. Siinä on tunnelmaa. Silloin tehdään retki IKEA:an ja ostetaan kaappi täyteen kynttilöitä. Kuten viimevuonna. Kun vihdoin sain kynttilöiden polttamiseen luvan sisätiloissa.

Näin. Näin tässä käy, että saan blogiin yhden hienon lauseen ja sitten pää on tyhjentynyt kaikesta tiedosta, mitä siellä ehkä joskus mahdollisesti on ollut. 

Minä olen ollut koko tän kesän surkea päiväkirjan kirjoittaja. Mä en ole jaksanut. Tai olen ajatellut, että ei tuo asia ole merkityksellistä. Ja nyt, kun eilen hain sen pölyttymästä majasta mun pää räjähtää asioista jota en oo sinne kirjoittanut. Mitä tästä opimme. Kirjoita väkisin, koska tulet joskus kaipaamaan niitä tekstejä. Ehkä mun päiväkirja on huonolaatuinen. Mutta en pidä sen vaihtamisesta kesken, koska tulee liian monta kirjaa piilotettavaksi. Näissä kolmessa on jo ongelmia. Odotan innolla, montako sivua juttua tänään irtoaakaan, jos päästän itseni valloilleen. Joka päivähän se on sitä samaa, mutta ehkä mun aivot tarvitsee sitä. Ehkä mun kesän fiilis on ollu sen takia vähän surkea, koska oon miettiny asioita liikaa päässä. On pitänyt muistaa niin paljon. Asian on korjaannuttava.

Rakkaus elektroniikkaa

Joooh. En saanu asiaani sanotuksi muuten kuin videolla :D Tukka on tosi sekasin, koska juoksin kaatosateessa päästäkseni kauppaan ja mun vaatteet on vähän tommoset kotivaatteet. Lisäks tossa lopussa mun naaman kaikki mustapäät näkyy vähän liiankin tarkasti, pitää opetella toi zoomaus oikeeseen suuntaan kunnolla... :D

Sain ton wi-fi jutun toimimaan, ei siinä edes ollut ongelmia, ja voi että kuinka ihanaa onkaan siirtää langattomasti ja nopeasti kaikki tiedostot paikasta a paikkaan b. Ei enää johtoja tai typeriä muistikorttipaikkoja.

Niin, ja siis kuten videolla hölisen, niin tuolla vasemmalla on nyt takaisin tuo "videot" sivu, jonne päivittelen luultavasti, siis varmasti näitä videoita. Tämäkin siirtyy sinne. En sitten kyllä oikeasti tiedä, miten saisitte selville kun laitan sinne jonkun uuden, miettikäämme siis sitä vielä :D Koska jotenkin mulla on semmonen tunne, että niitä ei voi tähän etusivulle koko ajan pamautella. Se olis jotenkin tyhmää. Ja ei hitsit, en muistanutkaan noiden vanhojen videoiden olemassaoloa, ompa mulla ollu kivat hiukset ja vaatteet jne :D Ja juuri tästä syystä haluan tehdä näitä videoita. On kiva saada tommosia perus throwbackkejä siitä, miltä on näyttäny esim just jonakin tavallisena päivänä kaatosateen jälkeen.

Haisuliveihei!

Oikeastaan tähän postauksen sisältöön kuuluu kolme ilmotusluontoista asiaa.

1. Eilisestä facebookvalituksestani valveutuneena ihana Taru oli käynyt poissaollessani tänään kesken kamalan sadekuuron tuomassa minulle oman lukiokalenterinsa, jota ei tarvitse. Vaikka saatiinkin tänään kyseiset kalenterit myös norssin puolesta (ja nyt niitä siis on kaksi :D), kyseinen ele on saanut mut hymyilemään jo pitkän tovin. En olisi ikinä uskonut, että mun "valitus" otetaan tosissaan, varsinkaan taholta jonka kanssa en ole kovin usein edes tekemisessä enää nykypäivänä. Voi että :D Hymyilen vieläkin. Tilanne yllätti mut niin pahasti positiivisuudellaan ja yleensä itsellään. Ja Taru, en vielä selannut sitä, että ootko ottanut sieltä kaikki kupongit pois, jos et ja jos niitä jäit kaipaamaan niin voin kipata sen takaisin teidän postilaatikkoon ilmota vaan :D

2. Olin tänään hammaslääkärissä. Ai että, kuinka olinkaan odottanut kyseistä tapahtumaa tapahtuvaksi. Toistaiseksi mun päässä soi vaan sanat "aloitetaan loppukiri" kuulostaa hyvältä nimittäin . Vaikka en tiedä kuinka paljon haluan näitä pois, sittenhän mun ei enää tarvis käydä hammaslääkärissä :( Noh kuitenkin, harmi vaan, että se loppukiri tarkoitti, että "laitappas tuosta nuo kuminauhat suuhun ja pidä niitä 24/7, ruokailun ajaksi voit irrottaa". Tässä kohtaa tuli kyllä mieleen, että taisi olla virhe sanoa henkilölle, joka syö koko ajan... Pitänee siis keksiä jonkun sortin ruoka-ajat. Tällähetkellä tuntuu, että ne ovat JOKO aamupala tai kouluruoka, kotona pääruoka ja iltapala kahdeksalta.

Joo. Kipu on kivaa, koska silloin tietää, että jotain tapahtuu, mutta se ei oo kivaa kun et saa suuta auki. Tai silloin kun ne vetää niin paljon, että päätä särkee. Great. Tai no, kaikki tämä estää tehokkaasti syömistä, joten puolensa kaikessa. Tosin ainakin toistaiseksi näiden kuminauhojen laittaminen takaisin on tuskaista, että en tiedä kuinka aijon syödä neljä kertaa päivässä jotain? Ehkä pidän kuuden viikon paaston? Kauneuden tähdenhän pitää kärsiä. Ja toisaalta hammaslääkäri tuottaa mulle samalla niin paljon iloo (vajukki), että en mä nyt tiedä kuinka pitkälle tää sit on ees kärsimystä.

3. Iiris pakotti, siis ruinasi jne, että mentäisiin juoksemaan Pispalan portaita. Koska olen varmaan surkein ihminen sanomaan ei (älkää nyt heti hyökätkö mun kimppuun), ei auttanut muuta kun suostua. Ja noh, liikunta ei koskaan ole pahitteeksi. Mentiin kuitenkin portaille Pyynikille, koska en jaksanut ajaa Pispalaan (XD). Huhhuh. Huono kunto. Pari kertaa ne meni silleen joo, mutta sitten oli kyllä jalat spagettia...

Vietyäni Iiriksen takaisin kotiin, mä en ite mennytkään kotiin koska radiosta tuli hyvä Celine Dionin biisi, vaan ajoin Jankan Lidliin ostamaan poloiselle hammasvammaiselle ruokaa. Piti ostaa pari pilttiä mutta ostinkin ruokaa, joka koostui kilosta jugurttia, 500g maitorahkaa, pilteistä, pähkinöistä, luumuista ja kookosmaidosta jonka aijon käyttää tulevaisuudessa drinkkeihin.... Tiedän, että herään kaikkeen jäljessä, vielä en niihin banaanilettuihin ole sortunut, mutta tänään oli vuorossa 10minuutin iltapalatauolla maitorahkaa banaanilla, pähkinöillä ja kauraleseillä. Olisin laittanut omenahilloa, mutta äiti ja isä oli syöneet loput sulatetusta ja uusi satsi oli pihalla jäähtymässä, enkä jaksanut hakea sitä, joten... :D Nyt etsin laturin laskimen, herätän sen kesälomilta ja huomenna 15 vaille kymmeneen. Voi ei, kuinkahan herään :D hehheh..

Mä ja mun apina videolla

Tässä eiliseltä videoo. Meidän, siis mun ja Kaisan eilinen kauppareissu vähän venyi, kun menin, siis mentiin, leikkimään kytkimellä hervantaan (joo, aina ei ajattele ihan täysillä), niin siitä syystä en ehtinyt enää illalla lataamaan videota youtubeen, kun siinä itse "tekeytymisessäkin" kesti niin kauan. Onneksi sentään tuo laadun sain tarpeeksi matalaksi.

Videosta on karsittu pois kohtia, se kesti ilman alkuun ja loppuun lisättyjä hienoja "kohtauksia"kin yli 12 minuuttia, joten siitä johtuu kuvan hyppiminen. Mitään kovin vakavaa en sieltä väleistä poistanut :D, lähinnä hiljaisuuksia ja sellaisia turhia jankkaamisia. Pienistä sekunneista syntyy suuret minuutit. Näin. Mutta niin, tässä tämä :D

Palataan illalla uuden postauksen kanssa, koska asiaahan on ja sitä riittää taas :)

"On kuin ois kuuma kesä jo mennyt menojaan.."

Kuinka onkaan tänään tullut popitettua Vielä on kesää jäljellä ja sitä rataa. Ainahan sitä voi toivoa, että olen katsonut kalenteria väärin ja kaikki kaveritkin ovat huijanneet...

Taas se tuli todistettua, kuinka aika rientää, mikään ei ole pysyvää ja itku pitkästä ilosta. Huomenna kouluun. Ei tunnu kyllä yhtään siltä, että pian pitäisi astella tuohon naapuriin sen ainaisen pihassa löhöämisen sijaan. Mulla ei ole yhtään koulufiilis, siis siinäkään mielessä, että en esimerkiksi käynyt tänävuonna ostamassa yhden yhtä kynää tai kumia mistään, huoneeni on kuin yksi pahuksen kaatopaikka, ja musta tuntuu että nyt on vasta heinäkuun puoliväli.

Kouluunpaluussa ei sinänsä ole ikinä ollut mitään huonoa, sitä on vähän niinkuin valittanut turhasta. Ja kaiken tajuaa aina liian myöhään. Tänävuonna asiassa on sinänsä muutos, että taas käydään yhtä päätösluokkaa. Kutosella mikään ei tuntunut oikein miltään. Uusi koulu oikeastaan vain kiinnosti pidempien tuntien, vaihtuvien opettajien ja noh, eri rakennuksen takia. Ainoa asia josta meitä "hiillostettiin" oli kasvikansio, jolla ei lopulta ollut mitään merkitystä mihinkään. Noh, ysillä oli jos minkä aineen päättötyötä, joista niistäkin oltiin paniikissa jos toisessa. Kyllä minä muistan, että ei joku minätyö ollut siitä helpoimmasta päästä lähellekään uskonnontyöstä puhumattakaan... ja porut siitä useasti pääsi. Ysillä se pääongelma oli mulla lähinnä vain sen uuden koulun päättäminen, koska tapanani ei ole vetää kaikkea pehvalleen viimemetreillä. Eikä se koulun päättäminenkään ollut mikään ongelma, koska idioottikin sen tiesi, että en vapaaehtoisesti pidennä koulumatkaani senttiäkään. Ja kun sen tiesi, että jos mä opiskelen samaan malliin kuin ennen, ei se keskiarvo vaan voi laskea, aina on pakko päästä johonkin. Ja norssiin mentiin.

Ja nyt taas, päättöluokalla. Mikään ei määrittele loppuelämää, mutta silti. Tämä on se pahin päättöluokka, jolla olen ollut. Koska tältä lähdettäessä sulla on kädessä jonkunlaisen paperit, paperit joilla sä haet joojoo ja pääsykokeet mutta ollaan nyt mustavalkoisia seuraavaan paikkaan. Ja sieltä seuraavasta paikasta voi jäädä pois, koska et enää kilpaile Tampere-akselilla, vaan Suomi akselilla (mistä sitä tietää, vaikka maailma akselillakin jossain kohtaa :D). Kukaan ei auta sua pääsemään mihinkään, esim. kymppiluokalle, niinkuin aikaisemmin, vaan se on sitten voivoi josset pääse mihinkään. Tässä voisi olla kuumotuksen paikka. Ja kun sitä toisaalta haluaa onnistua. Ihmisillä on tavotteita. Koska mulla ei ole mitään käsitystä okei on vähän minne mä aion hakea lukion jälkeen, onhan mun pakko yrittää saada itselleni paras mahdollinen paperi käteen toukokuussa. Kun ei sitä koskaan tiedä. Ja joo. Tiedän, että kaikkea voi korottaa jne, enkä minä sitä pois sulkenut olekaan, mutta ajatellaan nyt edelleen tällalailla laput silmillä. Tänä vuonna pitää panostaa. Nyt ei voi nukkua koeviikkoon, ja sitten aina edellisenä iltana haalia sitä kirjan tietomäärää pään sisään, niinkuin tähänasti on tehty. Kummallisesti se silti on toiminut, mutta nyt en salli sitä itselleni. Mulla on pelkästään mantsassa luettava neljä kirjaa (jotka luojan kiitos kolmen ensimmäisen jälkeen alkavat omalla tavallaan toistaa itseään), valtiotyö Uudesta-Seelannista, kehitysmaamaantieteen vihko ja monisteet, sekä muuten vaan aivan jumalattoman paksu nippu monisteita. Ruotsista puhuttamattakaan.. Jollekkin hikarille varmaan helppo homma ja that's it, mutta kun minä en koskaan ole oikein lukenut kokeisiin. Ja nyt on pakko. Byää.

En kuitenkaan murehdi asiaa vielä. Murehdin asiaa huomenna koulun jälkeen. Joku suunnitelma on tehtävä. Koska on pakko.  

ps. Joo, postauksen kuvat keväältä. Näin ajoissa olen kaikkien kuvien kanssa.

Älynväläys

Noniin.

Älkää lukeko tästä alaspäin jos olette yhtä kyllästyneitä kaikkiin laihdutuspostauksiin niin kuin minä. Välillä vain on oltava massaa ja mentävä massan mukana, jos kerrankin on oivaltanut jotain "fiksua" itsestään.

Eilen ollessani kävelyllä Oskarin ja Juhon kanssa, minulla niin sanotusti välähti. Oikeastaan minun pääni sisällä valaistui vihdoinkin vastaus siihen, miksi vihaan laihduttamista. Ja miksi en ikinä onnistu siinä. Ja miksi en ikinä ota sitä tosissaan. En ole ikinä ennen oikeasti tullut ajatelleeksi tätä asiaa tältä kantilta, mutta nyt kun se vihdoin eksyi päähäni, alan olla sitä mieltä, että se on oikeassa.

Kaiken tämän takana on peili, joka on minusta kyllä hieno asia. Hypätään nyt vähän aiheesta, mutta en pidä huoneeni kahdeksaa peiliä mitenkään vajaana ja sellaisena että tuijottelisin niistä itseäni joka päivä, koska olen niin kaunis.  No ehei :D Minä en katso peileistä näyttääkö tukkani hyvältä tai onko vaatteet hyvin. Minä opettelen hymyilemään. Musta on aina tuntunu, että näytän kaikille vastaantulijoille tosi vihaselta, niin tuleepa siinä samalla opeteltua joku hieman ystävällisempi ilme hymyilyn ohessa. Joskus istun vaan peilipöydän vieressä ja tutkin naamaani. Siis voi mennä pitkiäkin aikoja kun vaan tuijotan esimerkiksi silmääni. Sanokaa vaan sekopääks mutta se olen minä :D

Noniin, sitten siihen varsinaiseen aiheeseen. Kaiken pahan alku ja juuri kun on, että minä en kokoaikaisesti peilini mukaan näytä siltä, että olisin kuntoilun tarpeessa. Ne ovat sellaisia hetkiä. Jonakin aamuna kun herää, peilistä tuijottaa ihminen, jonka päällä kaikki vaatteet näyttävät kivoilta eikä mistään näyttäisi tunkevan ylimääräistä makkaraa. Silloin on fiilis, että hei mä olen hyvä just tällaisena ja sitten menen mussuttamaan jäätelöä. Yleensä se menee noin. Peili antaa luvan siihen syömiseen. Tai oikeasti se vaan toteaa, että lopeta ärsyttävä itsestä murehtiminen ja tee sitä mikä tuntuu kivalta. (Ilmeeni kun kävelen pakastimelle: ♥__♥) Noh, sitten on se asian kääntöpuoli, joinakin aamuina taas näyttää talviunilta heränneeltä mursulta, ja niitä makkaroita pursuaa kaikkialta, mikään ei sovi päälle ja syön koko päivänä tyyliin yhden raejuustopaketin, käyn lenkillä ja nostelen painoja. Siitä tulee sellainen hetkellinen innostus. Pitäisi varmaan kyllä sanoa, että ahdistus.

Ja tuossa oli koko ongelmani ydin. En tiedä, onko minun näössäni sitten jotain vikaa, vai kenties mielessäni. En oikeastaan siis koskaan näe itseäni sellaisena kuin olen? Näen kaikkea siltä väliltä, tai no, en tiedä mitä näen, kun en tiedä mitä olen :D

Kaikki olosuhteet ovat väliaikaisia.

Tuon liikuntainnostuksen käynnistää myös toisaalta sellainen hyvänolon tunne. Sellainen, että hei mun jalat näyttääkin ihan normaaleilta, ehkä siitä eilisen pyöräilystä oli jotain hyötyä ja siitä lähtee uus innostus lähteä uudestaan lenkille, tai tekemään jotain muuta kuntoilusuoritusta. Näin tapahtui eilen.  

Kaiken monimutkaistaa vielä kertakaikkiaan se, että kun minä en edes tavoittele mitään huippumallin kehoa, ja sitten taas toisaalta haluan pysyä kaukana myös sellaisista kunnon hodareista (bodareista), rajansa kaikella kuitenkin. Niin, niin en tavoittele mitään järkyttäviä muutoksia, vaan lähinnä sitä, että jalkani eivät hankaisi enää yhteen, tai että keskivartalollani vuokralla olevat lämmikkeet lopettaisivat vuokrasopimuksensa. Tai siis, minun itseinhoni ei ole niin suuri, että tarvitsisin suuria muutoksia, joku pieni ja kiva olisi piristävää. Minun naisihanteeni (voiko naisella olla naisihannetta?:D) on sellainen sopiva. Kiinteä, muttei laiha, lihaksikas hyvä on, ehkä voimakas olisi tässä tilanteessa parempi, muttei bodari. Sellainen, joka voi syödä kakkua miettimättä, että oliko tämä nyt fiksua, mutta ei kakunmussutuksesta huolimatta näytä tankilta.

Ja koska minä en halua luopua ruuasta. Olen rehellisesti sanottuna sellainen ihminen, että lähden mieluusti lenkille vain ja ainoastaan siksi, että sieltä tullessani voisin syödä palan kakkua. +-0 tilanne siis. Ja jos minun harrastukseni on liikunnallisen ööhm vesipallon sijaan epäliikunnallisin harrastus; leipominen, josta oikeasti nautin, niin what can I do? (okei leipominenkin on liikunnallista mutta ei mennä siihen nyt :D) Minulla ei edelleenkään ole mitään jatkuvaa itseinhoa, enkä mieti yötäpäivää kuinka makkarani hyllyvät, vaan se edelleenkin tulee sellaisina kausina. Välillä tuntee itsensä hyväksi ja sopivaksi, välillä taas tuntuu siltä, että olen se talviunilta herännyt mursu. Ja huomatkaa nyt tässäkin, ei mun paino mihinkään katoa näiden tunnetilojen aikana. Se on aina se 69, vähän ylä- tai alakanttiin.

En edelleenkään pidä tästä buumista, kuinka kaikki kertovat yksityiskohtaisesti kaiken, mitä he liikkuvat ja suunnilleen kaiken, mitä se syövät. Mitä väliä sillä on? Pamauttakaa vaan ruutuun niitä ennen ja jälkeen kuvia ja sen jälkeen antakaa lukijoiden, jotka eivät kyseisessä asiassa onnistu, itkeä ja miettiä miten kaikki sen ovat tehneet. Sanomattakin selvää, että liikunnalla ja karsimalla/muuttamalla ruokavaliota. AA.

Ei ole helppoa syödä terveellisesti. Koulussa et jaksa, josset syö sitä hiilihydraattipommia. Kotona ei aina ole sitä terveellisintä vaihtoehtoa, ja usein on pakko tyytyä leipään. Joskus on vain yksinkertaisesti niin kova nälkä, että joutuu syö niin paljon -> makaan lattialla seuraavat puolituntia. Minulla ei ole aamuisin mansikoita ja hedelmiä odottelemassa, koska niiden pilaantumismahdollisuus on paljon suurempi, kuin vaikka nuudelien tai pussipuuron. Vaikka söisinkin suht. terveellisesti, en liiku tarpeeksi. No miksi helkkarissa liikkuisin, kun kouluun on ovelta ovelle n. 100m, en pidä kaupungilla käymisestä, lähin kauppa on noin kilometrin päässä ja kaveritkin asuu ihan vieressä. Lisäksi sain keväällä ajokortin ja pyöräilyni on sunnuntaipyöräilyä.

Tiedän, miksen vain ota itseäni niskasta kiinni ja tee sitä mitä minun täytyy.

Miksi en voisi käyttää kolme kokoa liian suuria farkkuja ja jotain isän vanhaa t-paitaa, kun niissä olo on vain niin mukava. Miksi pitää näyttää kaikille muille hyvältä? Ja nyt joku neropatti tulee tänne ja sanoo, että no mikset käytä. Ja siihen pamautan takaisin, että noh, kyllä minä itseasiassa käytän. Mutta kun siitäkin tulee sellainen olo, että eihän tällaisilla vaatteilla voi mennä mihinkään, korkeintaan Böndelle, mutta minä satun asumaan Tampereella.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, mun vaatekaapissa on paljon vaatteita, joihin mä mahdun, mutta huonosti. Minä haluaisin mahtua niihin paremmin, siten, että ne istuisivat kunnolla ja näyttäisivät fiksuilta. Juuri eilen kokeilin yhtä kauluspaitaa, jonka nappi ikävästi kiristi rinnan kohdalta (hitto vie, miksi aina sieltä, mistä vähiten haluaisin laihtua??) vaikka se ehkä vielä vuosi sitten näytti kivalta. Ja koska mä pihtaan kaikessa, pihtaan myös vaatteissa. En heitä niitä pois, koska ajattelen, että kyllä mä vielä joku päivä mahdun. Tosiasiassa sitä jotakin päivää vain ei tule, koska itseinhoa ei ole tarpeeksi :D Outoa sanoa noin, mutta se on totta. Jos itselleen ei aseta mitään tavoitteita, kohta sitä huomaa ostaneensa jotain XXL. Ehkä siis mulla vois toimia tuo, ei mahdu enää lisää vaatteita kaappiin, eikä mitään voi heittää pois.

Kuten te kaikki tiedätte, olen onnistunut tässä asiassa kerran. Ja haluaisin onnistua uudestaan. Mutta kuinka pirun vaikeaa se tulisikaan olemaan. Nyt, jos tämä olisi joku supersuosittu muotiblogi, tässä kohtaa sanottaisiin, että tekosyitä tekosyitä. Ihan miten vaan, mutta koulunkäynti ei ole minulle tekosyy. Enkä löydä mistään mitään motivaatiota. Viimeksi minulla ei edes ollut motivaatiota. Napsautin sormia ja yhtäkkiä olin laihempi. En muista enää yhtään, miten tein sen, joten itketään tässä nyt sitten, kun en listannut kaikkea ylös, vaan elin elämääni.

Pitäisi ehkä tippua kalliolta saadakseen sitä. Se kuuluisa "toinen mahdollisuus". Tai jonkun pitäisi kertoa, että kuolen tuon seuraavan pullan jälkeen, koska en ole käynyt lenkillä.

Innostusta ei lisää kyllä sekään, kun kaikki on nykyään oltava niin vimpanpäälle oikein. Miltä mahdankaan näyttää, kun juoksen 5vuotiaana saatu minilaukku kädessä, kun puhelimeni ja musiikkini ei yksinkertaisesti pysy muuten mukana, koska en ole hankkinut sellaista käsisysteemiä iphonelle. Nykyään on juoksuhousua ja sen sellaista. Omat hupparit ja sukatkin liikkumiseen. Housut ja rintsikat minä vielä ymmärrän, koska niissä on joku logiikka, mutta vaikka hiuspanta. What? Myönnän, en ole himourheilija enkä ymmärrä mitään. Tuntuu aina, etten kuulu joukkoon. Miehet nyt tuppaavat urheilla ties missä housuissa, mutta naiset sensijaan tuhlaavat nykyään elämänsä juuri oikeasti hengittävään toppiiin. Mitä täällä tapahtuu? Miksen ole mies.

Nyt lähden siis varmaan etsimään tätä kuuluisaa motivaatiota, ja lupaan palata asiaan seuraavan kerran, kun mahdun yhteen tiettyyn vaatekappaleeseen tässä huoneessa. Joten sitä odotellessa hylkään tämän inhottavan aiheen.

Noniin, on vihdoin aika tässä tuhannen sanan kynnyksellä päättää tämä postaus. Haluan kuitenkin vielä yhteenvetona tehdä pari asiaa selväksi.
- Asioiden listaaminen saattoi auttaa minua löytämään ratkaisun
- Ymmärsin vihdoin, miksi laihduttaminen on niin vaikeaa
- Minä en vihaa itseäni tällaisena kuin olen, minua ärsyttää se buumi, joka tällähetkellä on in.
- Mutta en myöskään panisi pahitteeksi vanhoihin vaatteisiin mahtumista
- Yritän tässä parhaillaan löytää itselleni motivaatiota
- Kirosin harrastuksiani, meni aiheen vierestä ja halusin olla mies.
- Ja oikeastaan bonuksena tiedänkin jo yhden täydellisen motivaattorin, josta en voi vielä kertoa lisää.

Ja nyt ihmeellinen hali niille, jotka oikeasti lukivat kaiken :D:D

ps. Tänään pidin taas vaihteeksi omasta kehostani. Ylläri.
pps. en löytäny niitä kuvia mitä mun piti laittaa tähän, joten onnee jos joku tunnistaa mut noista kuvista :D

Sä saat mut sukeltamaan yhä syvemmälle silmiisi

 Edelliskerrasta onkin vierähtänyt laskujeni mukaan jo lähes vuosi. Kertaus, tai siis uudet kujeet eivät siis ole pahitteeksi. Rakastan tuota sivustoa ylikaiken, nuo kuvat tuolla jos jotkut, ovat inspiroivia. Moni näistä kaipaisi vähän enemmänkin selittelyä, tai monesta olisi paljon enemmän sanottavaa, kuin mitä kuva kertoo. Esimerkiksi vaikka elelen toisissa maailmoissa ja olen syntynyt väärälle aikakaudelle, kyllä minä oikeasti olen todella todella kiitollinen siitä mihin elämään synnyin. Kaikkea ei voi saada ja johonkin on tyydyttävä. Ja kyllä minä oikeasti pidän klassisesta musiikista, se on niin kaunista. Elokuvissakin kiinnitän niihin paljon paljon huomiota, melkein enemmän kun johonkin radiopoppiin :D

Niin ja väliaikatiedote...... Mun hiukset on mustat. Uskokaa tai älkää mutta ne on ihan pikiset :D Pelästyn koko ajan kun katon itteäni peilistä. Onneks mikään ei oo ikuista ja tääkin haalenee (suosiolla tai väkipakolla) ajan saatossa. Väripurkki lupaili vähän eriväristä ruskeaa ja mä olin vielä että ei tästä tuu niin tumma ees kun mulla on noita raitoja. No juu ehei... Aina ei onnistu mutta ei se mitään, onneks hiukset kasvaa ja vaihtelu virkistää. Ehkä mäkin aamulla nään asiat taas siinä valossa, että en enää pelästy peilikuvaani :D Vähän on kyllä tottumista kun olin tottunut jo siihen kesävaaleaan, sanotaanko vaikka näin.