Menkat omg

Unohdin muuten tyystin tolla videolla sanoo, että siis mehän ei toki käytetty sanaa menkat joskus ala- ja yläasteella, vaan se oli aina Ne, tai KK (kookoo). Ajattelin aina et menkat on ihan helkkarin tyhmä sana. Sitten tapahtui jotain ja se olikin ihan ok sana.

Jäi kyllä taas puolet sanomatta :D Kuunnelkaa tota videoo. Joka toinen minuutti vihaan menkkoja ja joka toinen minuutti tykkään niistä. Yritä nyt Hanna päättää. Siis jotta nyt tiivistäisin noi mun mielialanvaihtelut (en kärsinyt menkoista videota kuvattaessa), niin sanotaanko, että oon oppinu tykkäämään niistä niinku sillä tasolla kun niistä voi mitenkään tykätä. Oon oppinu sietään niitä, Yleisellä tasolla, siis jos saisin päättää olisinko mies vai nainen, olisin mies, koska menkat on perseestä. Mutta koska en voi vaikuttaa siihen (en halua olla transu), niin sillä tasolla ne on ihan ok.

She walks like she talks, and she talks like she walks

Mun edellinen postaus levisi ilmeisesti valon nopeudella ympäri ämpäri kaikkien sukulaisten ja tuttujen tietoisuuteen, kun kyseisen postauksen katselukerrat lähentelee jo kahdeksaakymmentä. Hups.

Se synnytti tietenkin meillä kotona hillityn, mutta kuitenkin pienoisen "annat kaikille nyt väärän käsityksen kaikesta" väännön. Kuulemma väitin kaikille, että mua pakotetaan tekemään ja sitä tätä. Piti oikein lukea toi postaus uudestaan, enkä kyllä käyttänyt verbiä pakottaa missään kohtaa. Enemmänkin jotain hiillostamista jne, joka on sitten täysin eri asia. Mutta se siitä aiheesta.

Meikäläinen paiskii töitä nyt ainakin toukokuun loppuun (tiedän, sinnehän on ikuisuus :D), pyytää kaasutrangian joulupukilta, menee joihinkin pääsykokeisiin keväällä ja kesäksi lähtee reppureissulle paikkaan X, vaikka Utsjoelle. Hei joo jee. Niin muuten teen.

Keksin eilen Oskulle ja mulle hyvän idean; muutetaan vuodeks kaksin keskelle metsää ilman mitään helkkarin äly- ja mölypuhelimia tai muuta elämää, Osku opettaa mulle bilsan, mä opetan sille kemian ja sitten kuollaan yhdessä fysiikkaan. Sit keväällä haetaan lääkikseen ja päästään ykkösellä sisään. Oskusta tulee urologi ja musta hammaslääkäri. Mitä muita suunnitelmia tää elämä enää tarvii x)

Ei jummi mulla on soinut koko päivän päässä Hesan naiset. Kuuntelin tänää ekaa kertaa ikinä niiden säkeistöjenkin sanat sen tarttuvan kertosäkeen lisäks. Hahahaha ei vitsi siinä on kyllä hyvät sanat :D  En oikein muuten syty noille blockfestin musiikeille, on siellä muutamia kappaleita mistä pidän, mutta vain muutama. Hyvin ihastuttavat kelit kyllä olleet jo niin pitkään, että vähän hirvittää koska ne muuttuu kertaheitolla kylmiksi ja sateisiksi. Mä en jaksa olla enää ollenkaan pihalla, ainakaan auringossa. Vaikka mä en tänä kesänä sitä ole edes pahemmin (voinut harrastaa) harrastanut, niin jotenkin silti on kiintiö täynnä.

Eilenkin nukuin kolmen tunnin päikkärit iltapäivällä sisällä, jostain puoli neljästä eteenpäin. Sitten lähettii uimaan. Mulle oltiin ensin ihan rageissa, et miks epäilen et Heli ja Osku feidaa mut. Noh, päästiin rantaa nii eihän nää rantaleijonat tyyliin uskaltautunu edes kastautua. Ihme nössöjä. Aloin sit poraan ku ne feidas kuitenki. Mentii räjähtäneen näkösenä käymään Kivitaskussa ja sit yömättöjen jälkeen nukkumaan. Kyllä oli ihanaa päästä peiton alle <3.

Piti muuten siivota huone ja tehdä kaikkee muuta fiksua vielä tässä ennen töitä, mutta joo. 45 minuuttia aikaa tehä kaikki, ni ehkä meen vaan lukee lehtee ja toivon, et joku siivousjumala on siivonnu mun huoneen kun palaan töistä, heheh.

ps. She bangs on niin hyvä biisi.

Mikä helvetti on se avain onneen?

Olen viimepäivinä pohtinut hyvin paljon sitä, mitä elämä on, tai jotenkin sitä, että jumankekka kun täällä oikeasti eletään vain kerran. Olen joskus selittänyt sitä, että kuinka koulussa odotti aina sen päättymistä, ylioppilasjuhlia, jotta elämä voisi jotenkin alkaa. Koulua kahlattiin päivä päivältä, jotta sitten lopulta voisi tehdä niitä kivoja asioita, joista oikeasti tykkää. Tässä elämänvaiheessa mulla on ehkä taas samanlaisia tuntemuksia. Sellaisia, että joo nyt on joku välivaihe ja kohta se elämä alkaa. Junnaan paikalla.

Tiedän, että tästäKIN tulee meidän perheessä shitstorm, kun äiti pääsee tätä lukemaan, mutta riskillä mennään taas.

Voi jummi alettiin tässä kohtaa whatsappissa keskustella lantiopohjan lihaksista ja niiden treenaamisesta. Arvatkaa vaan mitä oon tässä tehnyt kymmenen minuuttia :DD

Mun sukulaisilla, tai näillä läheisimmillä, on joku järkyttävä pakkomielle yrittää saada mua samaan aikaan töihin, hammaslääkikseen, Aalto-yliopistoon, iltalukioon jne. Mua pidetään jollain tasolla _vähän_ yli-ihmisenä. Voitte ehkä jotenkin kuvitella, miltä musta tuntuu, kun tätä samaa vääntöä on jatkunut paria viikkoa vaille vuoden.

Mulle on valjennut ihan tässä parin viikon sisään vasta, että nyt se mun koulu, se yksi, ylioppilas, on saavutettu. Jos kuuntelisin mun aiempia mietteitä, lukiolainen Hanna olisi nyt sitä mieltä, että elän elämääni, vihdoin.

En kuitenkaan elä, koska se on lähes mahdotonta. Mihin ikinä kuljenkaan kotona, tai tässä lähettyvillä, nään mun vanhempien ja sukulaisten kasvoista sen helvetinmoisen katseen, että jokos olet menossa sinne kouluun. Koska ilmeisesti kaikkien näiden ihmisten mielestä koulutus on se avain onneen. En saa jäädä kouluttamattomaksi pummiksi. Ja koska olen ollut kouluton jo huimat kahdeksan kuukautta, elämäni on pilalla. Mä en elä itselleni, kun päässä jyskyttää koko ajan, että olet muuten huono ihminen kun tällälailla teet muutamana päivänä viikossa töitä ja muuten et tee mitään. Kun kyllähän sitä nyt pitäisi vähintään sitten ne viikon loput kolme päivää lukea pääsykokeisiin, onhan ne jo ihan kohta.

Mulla ei ollut oikein aikaa miettiä mitä mä tänä tulevana vuonna haluaisin tehdä. Vanhemmat hiillostaa niskassa, että kuuleppa kerro nyt joka kuukauden yksityiskohtainen selostus. Tästä olen puhunut ennenkin. Kun sitten töitä tarjottiin, se oli mulle poispääsy kiusallisista ja huutorikkaista "EN PERKELE TIEDÄ VIELÄ" -keskustelu, joten tartuin tilaisuuteen.

Mun yksi suunnitelma tälle vuodelle oli mennä iltalukioon, mutta totesin sen aivan liian vaikeaksi. Jotta olisin saanut mun "tavoitteet" täytettyä, mun olisi pitänyt olla siellä joka ikinen arki-ilta ja enemmänkin. Totesin sitten, että koska työkokemuskin merkitsee jotain elämässä, ihan oikeasti, niin minä nyt hylkään ajatuksen. Kerroin tästä näille sukulaisille, mutta juu ei. Kun ei mene siihen kaaliin niin ei mene. Seuraavaksi tuputetaan sitten sitä Nyt kuuntelen joka ilta jotain uutta teoriaa, että kuinka voisin käydä siellä pari kertaa viikossa, enhän mä tarvitse mitään todistuksia, kävisit silloin tällöin jne. Iltalukio oli lopulta mielestäni myös liian vaikea, kun mä en enää yksinkertaisesti jaksa tätä vääntöä perheen kanssa. Se on ihan saatanasta ja joka päivän toivon, että joku ydinpommi räjäyttäisi meidän talosta vaan mun huoneen johonkin kauas Timbuktuun. Enkä mä itse näe mitään järkeä, että koko ajan pitäisi olla joko töissä tai opiskelemassa. Mutta ehkä tämä on vaan mun näkemys.

Tai no mitä jos menisit sinne helvetin Aalto-yliopistoon Hanna. Olen sanonut jotain tuhatmiljoonaa kertaa, että kun ala ei kiinnostanut, niin sille ei herra isä sentään voi mitään. Nyt tämä juttu on kuitenkin saanut uuden käänteen. Porukka luulee, että voin kutakuinkin mennä takaisin Aaltoon lukemaan mitä hyvänsä. *Hakkaan päätä seinään*.

No mutta kuitenkin. Näitä esimerkkejä tästä koulutusväännöstä riittäisi vaikka millä mitalla, mutta että päästäisiin joskus siihen postaukseen alkuperäiseen ideaan, täytyy jatkaa eteenpäin.

Ajattelin sitten, että no tässähän sitä elämää nyt eletään. Ei ole enää lukiota kahlattavana. Mulla on paljon ystäviä ympärillä ja pitkästä aikaa mulla ja Kaisalla on mahdollisuus olla vuosi samassa kaupungissa. Miettikää, että ensimmäisestä luokasta alkaen ollaan oltu samalla luokalla. Asuttu kilometrin päässä toisistamme. Kaisa on raahannut mut iltakävelyille miljoona kertaa. Ollaan kävelty Viinikanpuistoa ympäri niin pirun monta kertaa, ettei niitä mitenkään voi laskea. Hypitty lumipenkkoihin, syöty jäätelöä tai oltu olevinamme lenkillä. Kiireisenkin päivän jälkeen lähdetty kymmeneltä illalla pimeänä talvi-iltana vuodattamaan ensimmäisen maailman ongelmia. Naurettu niin pirusti, että koiranulkoiluttajat kiertäneet meidät kaukaa. Viime vuonna Kaisa ei enää ollut täällä. Enkä kyllä minäkään. Miten outoa oli, kun ei ollut enää iltakävelyjä, joissa vuodattaa huolet ja ilot. Olihan sitä aina whatsapp jne, mutta ei se ole sama. Ja nyt meillä on niihin kävelyihin taas mahdollisuus. Vaikka ei ollakaan enää niitä lukiolaisia, joilla jokainen ilta on kutakuinkin vapaa kymmeneltä illalla, niin silti. Ollaan edes samassa kaupungissa.

Tai työt. Ei se huoltoasematyöntekijä ole edelleenkään se hehkein tai hyväpalkkaisin työ, mitä kuvitella saattaa. Mutta mulla on itselleni hyvinkin riittävä palkka. Mulla ei mene rahaa vuokraan, enkä tee täyttä viikkoa. Melko täydellinen tilanne. Palkka riittää ruokaan, joo ei mun tarvitse ruokkia itse itseäni, mutta leivon yms. niin paljon, että heihei rahat x). Viikosta jää päiviä vaikka sohvan nurkassa makoiluun ja kutomiseen pimeinä syysiltoina. Mutta mikä tärkeintä, mä nautin töistäni. Mä en nauttinut töistä viime kesänä, mutta tarvitsin sen työkokemuksen saadakseni paremman työn, mutta nyt nautin. Mä osaan niitä hommia, uskallan soitella kaikkiin random numeroihin ja töissä on muutenkin hyvä meno, hyvät työkaverit ja hauskaa. Siis mä nauran töissä ihan sikana ja pidän ihan hirveesti niin monesta vakiasiakkaasta.

Oon alottamassa partioo, jepjep. Partiota. Ottamassa jotain pieniä ekaluokkalaisia vastuulleni ja kouluttaa niistä fiksuja partiolaisia, samalla kun ite hädin tuskin osaan enää merimiessolmua (no vitsi oli, osaan sen oikeesti). Mulla saattaa olla ensimmäistä kertaa kohta joku fiksu harrastus, jossa voi olla jopa oikeasti kivaa.

Asun Tampereella, mikä tekee mut hyvin iloiseks. Ei sillä, että vihaisin kaikkia muita kaupunkeja (Helsingistä kun olen myös alkanut tykkäämään), mutta koska mä tiedän, että opiskelun tullessa jälleen ajankohtaiseksi, mä en hyvin suurella todennäköisyydellä tuu jäämään tänne. Tampere kun ei ainakaan toistaiseksi pysty tarjoamaan mulle mitään kiinnostavaa opiskeltavaa. Ehkä paluumuuttajana sitten, mutta lähtö täältä koittaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, ja tää on vaan niin kiva paikka!

Kysymys kuuluu, että mitä helvettiä ihminen tarvitsee enää ollakseen onnellinen?

Okei ehkä se mies ois ihan kiva, mutta koska a) en edelleenkään uskalla tuoda ketään näytille kotiin b) dumppaan kaikki, jotka yrittää vähänkin c) ja koska hillun kotona edelleen ilman housuja ja olen kaikin tavoin kykenemätön jakamaan elämää kenenkään kanssa, niin mietitään tätä sitten uudestaan 40-vuotiaana.

Mutta siis koko jutun pointti oli,

että vaan joku ihminen onnistuisi takomaan näiden eräiden sukulaisten päähän, että se perkeleen koulutus ei ole kaikki kaikessa ja elämässään voi olla onnellinen muutenkin. Tämä on tilapäistä. Hetkessä eläminen on aiheellista välillä ja kuka siitä kuolee, jos aina ei ole niitä suunnitelmia valmiina. Stressittömyyskin järkevällä tasolla on vain hyvästä. Ja loppupeleissä, vaikka se olisikin pysyvää (mitä epäilen hyvin syvästi), niin kenen helvetin elämän se pilaa?

Olen ollut ennenkin tätä mieltä ja olen sitä oikeastaan yhä, jos ei pää kestä sitä, että on mahdollisuus, että oma lapsi ei toteuta kaikkia vanhempien haaveita, hankkikaa niitä lapsia vähintään kolme ja toivokaa, että edes yksi on se itse täydellisyys. Älkääkä perkele sysätkö niitä paineita sille yhdelle. Mulla on tästä niin paljon omakohtaista kokemusta, että en suosittele kellekään :D Siis ihan vinkkinä kaikille lisääntymiskykyisille ystävillenikin; Jos hankitte yhden (1) lapsen, niin kasvattakaa siitä fiksu ja hyväkäytöksinen, ei sellainen teini mautoilija tai rappio alkoholisti, mutta fiksu, että se osaa tehdä omia päätöksiä, jotka ei aja sitä rotkoon ja rakastakaa sitä sitten sellaisena, kun se on ja millaisia päätöksiä se tekee.

Minä en ole pummi. Eikä mussa toivottavasti edes ole pummiintumisen merkkejä. En edes ymmärrä, miten musta voidaan olla niin huolissaan. Eikö kukaan tunne mua pätkän vertaa. Mulla on unelmia, mutta mulla on myös aikaa. Jos mä edes tässä yhdessä asiassa pystyn olemaan muuta kuin "kaikki tänne heti nyt" -asenteella, miksei sitä voida suoda mulle.

Mä tiedän, ja ääneen sanonutkin, että tää toiminta, aivopesu, mistä mulle on 50 viikkoa selitetty, ajaa mut kohta johonkin hyvin kauas tästä maasta, ja takaisin en tule. Mun ongelma ei ole se, ettenkö uskaltaisi lähteä, vaan se, etten tiedä minne mennä. Mutta tämäkään ei ole epätoivoa, vaan mahdollisuuksia on vaan niin liikaa.

Miksei riitä, että on onnellinen? Että elää ja kokeilee kaikkea, että on sitten niille jälkipolville kerrottavaa, niitä juttuja mitä lapsenlapset kuuntelee ihan ihmeissään, että "Laskitteko matikan tunnilla oikeasti asioita vihkoon, siis lyijykynällä?" "Eikö Tampere-Helsinki välillä oikeasti ollut luotijunaa, ai kuljitte bussilla??" "Siis ihan oikeasti myit bensaa jossain tuppukylässä, tehtiinkö Lottoa oikeasti joskus paperille, siis sehän on vain netissä?" "Saiko viidellä eurolla oikeasti joskus jotain ostettua?"

Ne jutut, mitä minä silmät suurina kuuntelin Papan suusta, tai ylipäätään kuuntelen nyt vanhempien nuoruudesta.

Antakaa mun nauttia tästä vuodesta. Antakaa mun pohtia asioita ja riehua snäpchätissä. Antakaa mun käydä töissä. Kyllä mä sinne kouluun menen. Tai johonkin. Kyllä mä selviän.
En oo mikään tyhmä. Rappio teini alkoholisti mautoilija.

Siltsun bileissä 16.8

 O m g. En tiedä mistä aloittaa :D Fiilikset oli eilen katossa aamusta saakka, kun herättiin Ellun kanssa Iiriksen läksiäisbileiden jälkeen meiltä ja laitoin Siltsut täysille hahah. Kahdelta iltapäivällä lähettiin bussikuljetuksella kohti Helsinkiä. Sanotaanko, että bussin alaikäraja oli ehkä n. 45 + sitten Hanna 20v. Viideltä ovien avautuessa jonotettiin kakkukahveille, oli muuten ihan törkeen hyvää kakkua en kestä. Siitä patikointiin sitten meidän paikoille D-katsomoon tyyliin kolmanneksi ylimmälle riville. Näkymät oli kuitenkin tosi hyvät, joten ei valittamista!

 Venailtiin joku tunti Siltsua paikoillaan. Kyllä se kerran kävi siellä laulamassa, mutta kun screenit ei ollu päällä, eihän sitä kukaan sieltä yläkatsomosta erottanut. Äänestä sen sitten tunnistin samalla kun äiti vieressä itki, että kiikarit oli jäänyt kotiin. Facepalm.

Heti alusta alkaen tuli himo hyvä fiilis, kun lavalle roudattiin jäätävä täytekakku (josta tietenkin Siltsun olisi kuulunut ilmestyä jotenkin räjähdysmäisesti), mutta mies päättikin tulla bajamajasta stadionin takaosasta sanoen että piru vie kun myöhästyi ekaa kertaa ikinä aloituksesta :D Pari kunniakierrosta stadionin ympäri ja ah. En kestä.

 Oli kyllä melkosia show-numeroita pitkin konserttia. Ja Siltsu oli niin hauska <3 Nyt kun kuuntelee näitä biisejää Spotifysta, ne ei kuulosta oikein miltään. Tai kuulostaa, mutta oli kyllä livenä niin paljon parempia. Kyllä on Sillanpäällä hyvä ääni ei herranjumala. Tekis mieli sanoo, että laulo Bohemian Rhapsodystakin sellasen version, että peittos Queenin 6-0 :D

 Mun sydän suli kyllä lopullisesti sellaseks köntiks niihin stadionin rappusiin, kun Torikka alkaa laulaa hitto uutta biisiään, Elokuun kuudestoista. Ei jummi se oli hyvä. En ehkä kykene oottaan, että se tulee johonkin julkiseen levitykseen. Enkä myöskään kestä miten jumalattoman kuuma toi Torikka on. Saatoin ehkä raiskata whatsappia näiden esityksen aikana muutamalla sydänsilmähymiöllä. Sitten ne laulo Siltsun kaa You raise me upin ja sit mun sulanut sydän varmaan valu sinne kentälle asti.

 Väliajan jälkeen ajattelin, että nyt tulee varmaan kaikkia legendaarisia Siltsubiisejä, mut sit tulikin jotain tanssiesityksiä ja ruotsinkielisiä biisejä. Hienoja esityksiä nekin kyllä, mutta alko mun wtf -mittarit nousta, että missä on kaikki BumBumBumit yms. Kattelin kelloo sillee 20 yli kymmenen ja enää kymmenen minuuttia keikkaa jäljellä. No sit itse Bjurström tuli opettaan yleisölle tanssiliikkeitä kyseisen biisin tahtiin ja bileet jatku. Kun keikka oli jo "loppunut", niin sitten alkokin latinomedleyt ja Siltsu esitti uuden biisinsä, Päälliköiden yö, sekin niin tarttuva! (Tanssin sen tahtiin tästä lähtien aina kun valmistaudun johonkin bileisiin :D) Törkeet ilotulitukset ja olin sillee tää oli tässä ja lähettiin alaspäin. Mutta just joo, eiköhän sieltä hetken päästä tuu Valkeaa unelmaa ja lopuks mikäpä muukaan kun Satulinna. Ilta oli kruunattu. AAAAh. Vuoden parhaiten tuhlatut 50 euroa 50-vuotisbileisiin.

Fiilikseni heti keikan jälkeen. Onneks lähettiin! Olisin kyl lähteny yksin jos en ois äitiä ja Kirstiä saanu mukaan, mut niiden kanssa oli kyl paljon hauskempaa :D Oltiin kotona joskus puol 3 yöllä, heräsin kaheltatoista ja oon siitä alkaen popittanu mitäs muutakaan ku no youknow.

Oon fiiliksissä vielä varmaan koko seuraavan viikon. Oh god <3 Parasta. Hannan konserttiputki avattu. Onneks ei menny kun 20 vuotta, ennenku päätin ostaa liput jonkun artistin keikalle :D...

Who am I to disagree?

No mitäs jos vaikka ensi kerralla hankkisin postaukseen asiaankuuluvia kuvia, eikä näitä random asiattomia, jotka ei liity sitten taas yhtään tähän kirjoitettuun osaan.

Oltiin eilen illalla Helin kanssa kuvailemassa arboretumissa, käteen jäi kasa tyylikkäitä kuvia ja pysäköintisakko. Eipä sentään mun ensimmäinen sakko ollut mistään ylinopeudesta tai puhelimeen puhumisesta ajonaikana, että pisteet minulle :D Hauskaa oli kyllä, varsinkin lopusta meni jo niin hepuloimiseksi, että huhhuijjakkaa.

Kuvailun jälkeen laittauduin baarikelpoiseksi ja lähdettiin Kaisan kanssa keskustaan. Fat Ladyyn mentiin, koska siellä oli sex on the beach. Leit kaulassa kaljaa, ja Jaakko kaataa syliini vodkadrinkin. Näytin muuten sitten loppuillan housuun pissanneelta, kiitokset kuuluu Jaakolle :D Yllätyin fättiksen musiikista, kun siellä toisella puolella alkoi soida Pointer Sistersin I'm so excited ja Eurythmicsin Sweet Dreams, just sellasta Hannamusiikkia. Oon aina pitäny fätleidiä niin sellasena jumputusmusiikkipaikkana. Pyöräilin kotiin joskus puoli kolmen aikaan ja aamulla väsytti kyllä ihan kiitettävästi, vaikka vasta yhdeltätoista heräsin.

Tänään oli kirkolla Viinikan 100-vuotis "juhlat", johon oli tarkoitukseni mennä vaan vähän katteleen. Miten sitten kävikään? Paistettiin siinä poikien kanssa reilut 300 lettua, hupsis. Olin tietysti pistänyt jalkaani sortsit, koska minun ei pitänyt jäädä töihin. Oli, miten sen nyt sanoisi, hieman huono valinta. Onnistuin nimittäin polttamaan molemmat reiteni varjossa auringolta, kirjaimellisesti tulen ja kuuman rasvan avulla :D Ne näyttää jo nyt melko normaaleilta, lukuunottamatta räiskyvän rasvan aiheuttamia palovammoja hahah. Onneksi pojat sai osakseen tätä samaa tuskaa, tasaisin väliajoin jonkun suusta kuului jotain perkeleen suuntaista lettua kääntäessä. Ja onhan meillä aina bebanthen. Oli kyllä hauskaa, juttujen taso taas pohjalukemissa, savua silmissä ja suussa. Mut on jo lähes 95% puhuttu takaisin partioon, vähän pelottaa.

Aukeaa tämäkin vuosi joka kuljetaan

Olin tänään kampaajalla. Tukka ei kyllä ihme ja kyllä muuttunut oikein mitenkään muuten, kuin pituudesta. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä pidin "vanhan" mallin. Piti oikein havainnollistaa tätä muutosta mustavalkokuvin, kun en ollut varma, huomaisiko sitä muuten :D Nyt on rauhaton ja kuriton hiuspehko jälleen kerran vähän asiallisempi ja ehkä hieman helppolaittoisempi esimerkiksi töihin. En sanonut ohjeiksi oikein muuta kuin että takaletti helvettiin ja vähän on sivuhiuksia jätettävä.

Kampaajan jälkeen päätin, että pakko nyt hitto vie hommata niitä rintsikoita vaikka väkisin. Kapphal on osoittautunut ennenkin varsin hyväksi shoppailupaikaksi, enkä kyllä tälläkään kertaan joutunut pettymään. Sovitin varmaan kaksiakymmeniä eri malleja ja kokoja, ja onneksi sieltä sitten vihdoin löytyi ne parhaat. Aivan hasardia käyttää nyt jotain 80B kokoa, jota kutakuinkin kaikki mun vanhat rintsikat on ja sitten mennä kauppaan ja ostaa 75D, juu. Oon ihan inlööv noihin turkooseihin lintukuvioituihin, ai vitsi ne on cool. En yleensä osta mitään muita kun aletuotteita, mutta toi väri iski kovaa ja korkealta, että päätin sijoittaa 23 euroa rintsikoihin. Omg.

Meillä oli tänään pihakirkko ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntu, että papin saarnassa oli jotain järkeä ja samaistuttavaa. En oo mikään järin yltiökirkkoihminen, mutta satunnaisesti tälläset tilaisuudet on ihan hauskoja. Varsinkin, jos pappi on tuttu metsästä :D Sama pappi siis käväisi myös partioleirillä. Tais muistaa mut.

HKI

 Nojuu! Meikäläistä ei pahemmin oo näkynyt hetkeen täällä blogin puolella. Mutta jos nyt, kerrankin pitkästä aikaa. Mun töiden loputtua keskiviikkona suuntasin aikaisemmasta suunnitelmastani poiketen metsään. Halusin sittenkin mennä jo päivän etukäteen, kerkesin hyvin pystyttää teltan ja valmistautua henkisesti metsässäoloon. Elinan antamat päin-persettä-ajo-ohjeet eivät kuitenkaan vieneet minua lähellekään perille, joten kun kukaan ei meinannut vastata puhelimiinsa ja auttaa naista hädässä, kekkasin lopulta, että puhelimestani löytyy Jaakonkin puhelinnumero ja hän illan pelastajani ohjas mut perille :D Ilmeeni oli kyllä näkemisen arvoinen, kun se "keittiö", josta mulle oltiin puhuttu oli paremminkin ööh "rojukasa" kuin keittiötä muistuttava huone.

Leirillä oli kaikesta huolimatta hyvin hauskaa. Sade ei häirinnyt kuin kuuroittain ja en ihan hirveän kamalasti ehkä tuhonnut lastenkaan päiviä tekemälläni ruualla :D Hepulitasot vaan yltyi viikonloppua kohti, ja lauantaina tulinkin kaksinkerroin nauraen vessasta, että muut saivat jo ihan hädissään kysellä naurattaako minua vai itkenkö :D En saanu sanoja suustani ensimmäiseen viiteen minuuttiin, kyyneleet poskilla hihitin maassa, mutta kun sitten vihdoin kakistin asian ulos, oli muillakin naurussa pidättelyä.

Huolestuttavaa ehkä, mutta tekisin kyllä uudestaankin. Vähän jopa harmittu DNA-Hannaa lähteä jo lauantaina kotiin.

 Lauantaina illalla oli Evan tuparit, mutta olin aivan rikki poikki tööt metsässä riehumisesta, että kun muut lähtivät baariin, mä lähdin Ellun kanssa kohti kotia. Kyllä se oma sänky tuntuikin sitten niin taivaalliselta :D

 Maanantaiaamuna otin aamukahdeksalta suunnan kohti linja-autoasemaa ja Helsinkiä. Ajattelin tietysti, että no suomen kesässä saa aina palella. Ei muuta kun tummat farkut ja paksu huppari mukaan - elämäni kuumin virhe. Siis joku helle vai? Damn. Sovittiin jo Oskun kanssa kesän alussa, että sitten kun molemmilla on samaan aikaan vapaata, niin minä tulen Helsinkiin hengaamaan. Ja se päivä oli sitten 3. elokuuta :D Parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Meidän lintsi yms. suunnitelmat kuitenkin muuttuivat matkanvarrella, kun tulikin eteen muutto. Mua ei yhtään haitannut lähteä auttamaan, enemminkin into piukassa pakkasin toisen repun täyteen pesuaineita, hahah :D Koska oon ylipäätään tosi hyvä keksimään tupaantuliaislahjoja (not), Iirikselle kun esimerkiksi vein kuivahiivaa ja mausteita, niin Oskarille sitten kitchen cifiä, tiskiharjan, tiskirättejä, pesusieniä jne. Mutta hei, hyödylliset lahjat on parhaita.

 Olin oikeastaan salaa, tai no ihan ääneenkin iloinen, ettei tarvinnut sinne edelliseen kämppään mennä yöksi, koska no se oli sellanen miesluola että ei morjes :D Sillä välillä, kun Oskari lähti isänsä kanssa hakemaan tavaroitaan, mä pesin lattiat, keittiön ikkunan, hellan, parvekelasit (jotka ei kuulemma huoneen omistajan mielestä olleet aluksi edes likaiset, onneksi mielipide muuttui kun näki ne hetken päästä), harjasin parvekkeen lattian sellasella miniharjalla. Sitä pölyn määrää ei voi kuvailla. Pistettiin verhot seinään ja leikittiin, että kaikki oli valmista.

Lähdettiin Merihaan kautta kaupungille, käytiin pitsalla ja sitten mentiin Lintsille vuoristorataan! Kierrettiin Lintsiä ympäri, Osku ois halunnu vielä vaikka mihinkä, mutta kun tajuttiin paljonko kello oli, ja että kauppaanki pitäis keretä, lähdettiin patikoimaan. Illalla kämpässä koottiin vielä yks Ikean hyllykkö, meinas tuottaa tuskaa, kun et sä nyt kello 11 voi mitään alkaa vasaroida. Raakaa voimaa käyttäen saatiin se kuitenkin kasaan :D

 Tänäaamuna heräsin iloisesti remppamiesten mökään. Kuka alkaa poraamaan sähkötöitä rappukäytävässä kello seitsemän aamulla. Vähän *****naamana käänsin kylkeä ja onnistuin nukahtaan pariks tunniks takasin, kunnes oli herätyksen aika. Tuskaa tuotti herääminen kyllä. Osku lähti puolen päivän aikoihin töihin ja mä jatkoin omia teitäni kaupungille.

Olisin kerrankin ollut rintsikkaostosfiiliksillä, sovitin jotain miljoonia ja kaikissa oli jotain vikaa. Totesin sitten että fuck this shit ja luovutin. Jos jossain kaupassa osataan tehdä ruoasta houkuttelevan näköistä, niin se on Stockmann herkku. Toi kanaleipä oli niiiiin hyvää ai vitsi! Oli kaunis päivä, joten olin tietenkin jättänyt puolet kamoistani Oskulle. Yhtäkkiä alkoi kuitenkin puhaltaa tosi kylmästi, niin mun ei auttanut muu kun ostaa Cubuksesta neljällä eurolla pitkähihanen. Ei kyllä turha ostos ollu.

Mua väsytti viiden aikaan niin paljon, että oikeasti nukahdin pari kertaa Kampin viereisille penkeille, missä hengasin ja odotin bussiani :D Kun vihdoin pääsin bussiin, sammuin, kun se lähti laiturista liikkeelle ja heräsin, kun kuski kuulutti, että seuraava Sääksjärvi. Univelkaako? Muuttaminen on raskasta. Mutta oli kyllä hauskaa!

Oon jopa ehkä vähän lämmenny tolle Helsingille. Ratikat on kivoja.