Pääsin kouluun

"Mä olen hokenut koko ajan, etten halua tietää, eikä mua kiinnosta. No, kyllä mua oikeasti kiinnostaa, mutta tietää en vieläkään haluaisi. Koska sitten pitää tehdä valintoja. En haluaisi tehdä opiskeluun liittyviä valintoja. Haluaisin muuttaa isän yksiöön keskustaan ja käydä Nesteellä töissä. Ainahan sitä varoteltiin, että älkää pitäkö välivuotta, kun sille tielle jäätte. En mä halua tulevaisuuttani olla Nesteellä, mutta kuinka paljon helpompaa olisi vaan asua omassa kodissa ja elää sitä arkea. Vihaan sitä, kun opiskelut seuraa perässä jokaisena viikonloppuna ja arki-iltana. Vaikka se opiskelu olisi tyyliin alle neljä vuotta. Rakastan, kun töissä ollessa sun vapaapäivät on todella vapaapäiviä. Ei hermoja raastavia."

Kirjoitin noin reilu vuosi sitten. Ja ymmärrän mietteeni vieläkin ihan täysin. En haluaisi tehdä opiskeluun liittyviä valintoja. Sanoin Artulle ennen tuloksien julkaisua, että juon ton kuoharipullon jääkaapista sitten iloon tai suruun. Enkä vielä silloin tiennyt, onko surua päästä kouluun vai olla pääsemättä. 

Kun sitten viime perjantaina kirjauduin Opintopolkuun ja ensimmäisen hakutoiveen kohdalla luki "Opiskelupaikka myönnetty", jäädyin vaan tuijottamaan sitä ruutua. Koko Opintopolku ja yhteishaku tuntui jo vähän vitsiltä. Ensin on iloittu ja hämmennytty suuhygienistikouluun pääsemisestä, jonka jälkeen välittömästi järkytytty Aalto-yliopiston tarjoamasta paikasta. Todettu, että ei ja lähdetty pois. Seuraavana keväänä on haettu innoissaan hammasteknikoksi ja logistiikkainsinööriksi. Vittuunnuttu hammasteknikon pääsykokeista ja jääty kahden pisteen päähän opiskelupaikasta. Todettu että vitut minä yhtään mistään ja kieltäydytty opiskelupaikasta logistiikkainsinöörinä. Jääty Nesteelle. Tänä keväänä en tiennyt mitä tehdä. Ei ollut suurta intoa mihinkään. Päätin valita uuden suunnan ja mennä Tamkin sivuille ja heittää noppaa. Aa, tieto- ja viestintätekniikkaa. Tuntuu ehkä vähän karulta sanoa näin, mutta kun ei ole mitään suurta intohimoa mihinkään, sitä etsii vaan jonkun kivan ja innostuu sitten siitä. Tällä hetkellä mun suurin kiinnostus on hankkia se koulutus, mitä kaikki hiillostaa ja katsoa sitten elämää uudestaan.

Mun päässäni ei liikkunut koko päivänä mitään. En tiennyt miten suhtautua. Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ajatus kouluunmenosta tuntui ihan hirveältä. Ajatus arjesta ja kaikkialle seuraavasta koulusta ei tuntunut kivalta. Pistin Kiialle viestiä, että onko ihan ok tuntea näin, ettei tunne oikein mitään. Että on jossain pakokauhun ja paniikin välisessä tilassa. Kaikki onnittelee ja itse on vain että jaa. Kiitos?

Kyllä sitä näin muutaman päivän jälkeen on jo sitä mieltä, että ihan kivaa se on mennä pänttäämään uudestaan matriiseja ja opettelemaan ohjelmointia. Tuntuu että siitä on pieni ikuisuus kun on viimeeksi istunut tunnilla ja laskenut matikkaa. Vaikka siitä on vaan puolitoista vuotta. 

Pelottaa ne kaikki opiskelijabileet, mihin en ole oikeastaan yhtään valmis. En ole bilehile. En jaksa aina olla jossain. Ja sitten jään outsiideriksi kaikesta. Väkipakolla pitää siis mennä. Voi kauheus. Äitiiiiii....

Välivuoden (tai puolentoista) pitäminen ei ainakaan omalla kohdallani johdattanut minua pahoille opiskelemattomuuden teille, sillä pääsin kouluun. Ja ajattelin myös mennä sinne. 
Neljä seuraavaa vuotta Tampereella, mistä olen oikeasti ihan todella iloinen. 

Rantatunnelmia

Ja takaisin Amerikkaan! Jos joku teistä nyt sattuu muistamaan niitä kahden vuoden takaisia postauksiani, teistä saattaa tuntua, että olette nähneet postauksen ensimmäisen kuvan joskus aikaisemminkin. Jep. Siltä minustakin tuntui astuessani sisään hotellihuoneeseen. Jo oikeastaan astuessani hissiin, minusta tuntui, että tässä ollaan nyt kävelemässä samaan huoneeseen kuin kaksi vuotta sitten. Enkä ollut väärässä. Kaikista niistä hotellin sadoista huoneista saatiin tismalleen sama huone kuin kaksi vuotta sitten :D

Oli ihan superpositiivinen yllätys huomata, että Tri-Rail (juna) oli vihdoinkin kasvattanut pituuttaan ja sen pääteasema ulottui vihdoinkin Miamin kentälle. Ei tarvinnut erikseen suhata bussilla päästäkseen junaan, vaan asemalle pääsi Mia Moverilla (toinen juna) helposti terminaalista.

Äiti pelkäsi jo kuukausia ennen matkaa Floridan kesäsäätä. Että kun kuulemma ukkostaa ja sataa. Satoihan siellä huhtikuussakin. Oli sää huomattavasti epävakaisempi kuin edellisen kerran huhtikuussa, mutta kun se lämpötila ei sateesta huolimatta laske alle kolmenkymmenen, niin mikäs siinä. Sade virkistää ja ukkonen on kaikessa synkkyydessään hienoa katseltavaa.

 Viimekerrasta viisastuneena, aamukahvit juoneena, lähdettiin kävelemään rannalle lenkkarit jalassa ja aurinkorasva repussa. Matka tuntui huomattavasti lyhyemmältä ja siedettävämmältä hyvillä kengillä. Uskaltauduttiin jopa mereen polskimaan, tai vähintäänkin kastelemaan varpaita. Merivesi oli niin lämmintä ja hiekka pehmoista, että siihen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, jos vain olisi ollut pyyhe.

 Hengailtuamme hetken rannalla, alkoi taivaanrantaan ilmestyä suhteellisen uhkaavia sadepilviä, ja tuulensuuntakin vaihtui mantereelta puhatavaksi. Totesin, että olisi fiksua lähteä johonkin suojaan. Erään kahvilan terassilla tuolit suunnilleen lentelivät mihin sattuu. Uhmattiin sekä sääntöjä, että säätä ja lähdettiin kävelemään keskeltä tietyömaata kohti hotellia. Päästiin ehkä noin parisataa metriä eteenpäin, kunnes sade ja tuuli oli niin kovaa, ettei auttanut muuta kuin jäädä yhden hotellin katokseen odottamaan sateen loppumista.

Ilma selkeni vasta illalla ja lähdettiin takaisin ulkoilemaan. Aurinkokin pilkotti vihdoin pilviverhon takaa, ja ilta oli lopulta todella kaunis. Mikäs siinä istuessa niiden luksuspaattien vieressä ja nauttia vaan. Käytiin testaamassa BurgerFi hampparipaikkakin, se oli sen verran hyvä, että mentiin sinne sitten seuraavanakin päivänä (ja koska hotellin lähellä ei ihan hirveästi mitään mieluisaa ravintolatarjontaa ollut, ellei nyt sitten lasketa sitä Mac&Cheeseä...)
Oli kyllä ihan sairaan hyvä sellainen Conflicted burger, jossa oli siis sekä jauheliha- että kasvispihvi. Oi nam. Ja ne ranskalaiset... ooh.

Lauantai-iltana saatiinkin sitten katsella Oasiksen lähtöä kohti Bahamaa. Pikkupaatteja vaan.