Pääsin kouluun

"Mä olen hokenut koko ajan, etten halua tietää, eikä mua kiinnosta. No, kyllä mua oikeasti kiinnostaa, mutta tietää en vieläkään haluaisi. Koska sitten pitää tehdä valintoja. En haluaisi tehdä opiskeluun liittyviä valintoja. Haluaisin muuttaa isän yksiöön keskustaan ja käydä Nesteellä töissä. Ainahan sitä varoteltiin, että älkää pitäkö välivuotta, kun sille tielle jäätte. En mä halua tulevaisuuttani olla Nesteellä, mutta kuinka paljon helpompaa olisi vaan asua omassa kodissa ja elää sitä arkea. Vihaan sitä, kun opiskelut seuraa perässä jokaisena viikonloppuna ja arki-iltana. Vaikka se opiskelu olisi tyyliin alle neljä vuotta. Rakastan, kun töissä ollessa sun vapaapäivät on todella vapaapäiviä. Ei hermoja raastavia."

Kirjoitin noin reilu vuosi sitten. Ja ymmärrän mietteeni vieläkin ihan täysin. En haluaisi tehdä opiskeluun liittyviä valintoja. Sanoin Artulle ennen tuloksien julkaisua, että juon ton kuoharipullon jääkaapista sitten iloon tai suruun. Enkä vielä silloin tiennyt, onko surua päästä kouluun vai olla pääsemättä. 

Kun sitten viime perjantaina kirjauduin Opintopolkuun ja ensimmäisen hakutoiveen kohdalla luki "Opiskelupaikka myönnetty", jäädyin vaan tuijottamaan sitä ruutua. Koko Opintopolku ja yhteishaku tuntui jo vähän vitsiltä. Ensin on iloittu ja hämmennytty suuhygienistikouluun pääsemisestä, jonka jälkeen välittömästi järkytytty Aalto-yliopiston tarjoamasta paikasta. Todettu, että ei ja lähdetty pois. Seuraavana keväänä on haettu innoissaan hammasteknikoksi ja logistiikkainsinööriksi. Vittuunnuttu hammasteknikon pääsykokeista ja jääty kahden pisteen päähän opiskelupaikasta. Todettu että vitut minä yhtään mistään ja kieltäydytty opiskelupaikasta logistiikkainsinöörinä. Jääty Nesteelle. Tänä keväänä en tiennyt mitä tehdä. Ei ollut suurta intoa mihinkään. Päätin valita uuden suunnan ja mennä Tamkin sivuille ja heittää noppaa. Aa, tieto- ja viestintätekniikkaa. Tuntuu ehkä vähän karulta sanoa näin, mutta kun ei ole mitään suurta intohimoa mihinkään, sitä etsii vaan jonkun kivan ja innostuu sitten siitä. Tällä hetkellä mun suurin kiinnostus on hankkia se koulutus, mitä kaikki hiillostaa ja katsoa sitten elämää uudestaan.

Mun päässäni ei liikkunut koko päivänä mitään. En tiennyt miten suhtautua. Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ajatus kouluunmenosta tuntui ihan hirveältä. Ajatus arjesta ja kaikkialle seuraavasta koulusta ei tuntunut kivalta. Pistin Kiialle viestiä, että onko ihan ok tuntea näin, ettei tunne oikein mitään. Että on jossain pakokauhun ja paniikin välisessä tilassa. Kaikki onnittelee ja itse on vain että jaa. Kiitos?

Kyllä sitä näin muutaman päivän jälkeen on jo sitä mieltä, että ihan kivaa se on mennä pänttäämään uudestaan matriiseja ja opettelemaan ohjelmointia. Tuntuu että siitä on pieni ikuisuus kun on viimeeksi istunut tunnilla ja laskenut matikkaa. Vaikka siitä on vaan puolitoista vuotta. 

Pelottaa ne kaikki opiskelijabileet, mihin en ole oikeastaan yhtään valmis. En ole bilehile. En jaksa aina olla jossain. Ja sitten jään outsiideriksi kaikesta. Väkipakolla pitää siis mennä. Voi kauheus. Äitiiiiii....

Välivuoden (tai puolentoista) pitäminen ei ainakaan omalla kohdallani johdattanut minua pahoille opiskelemattomuuden teille, sillä pääsin kouluun. Ja ajattelin myös mennä sinne. 
Neljä seuraavaa vuotta Tampereella, mistä olen oikeasti ihan todella iloinen.