Mikä helvetti on se avain onneen?

Olen viimepäivinä pohtinut hyvin paljon sitä, mitä elämä on, tai jotenkin sitä, että jumankekka kun täällä oikeasti eletään vain kerran. Olen joskus selittänyt sitä, että kuinka koulussa odotti aina sen päättymistä, ylioppilasjuhlia, jotta elämä voisi jotenkin alkaa. Koulua kahlattiin päivä päivältä, jotta sitten lopulta voisi tehdä niitä kivoja asioita, joista oikeasti tykkää. Tässä elämänvaiheessa mulla on ehkä taas samanlaisia tuntemuksia. Sellaisia, että joo nyt on joku välivaihe ja kohta se elämä alkaa. Junnaan paikalla.

Tiedän, että tästäKIN tulee meidän perheessä shitstorm, kun äiti pääsee tätä lukemaan, mutta riskillä mennään taas.

Voi jummi alettiin tässä kohtaa whatsappissa keskustella lantiopohjan lihaksista ja niiden treenaamisesta. Arvatkaa vaan mitä oon tässä tehnyt kymmenen minuuttia :DD

Mun sukulaisilla, tai näillä läheisimmillä, on joku järkyttävä pakkomielle yrittää saada mua samaan aikaan töihin, hammaslääkikseen, Aalto-yliopistoon, iltalukioon jne. Mua pidetään jollain tasolla _vähän_ yli-ihmisenä. Voitte ehkä jotenkin kuvitella, miltä musta tuntuu, kun tätä samaa vääntöä on jatkunut paria viikkoa vaille vuoden.

Mulle on valjennut ihan tässä parin viikon sisään vasta, että nyt se mun koulu, se yksi, ylioppilas, on saavutettu. Jos kuuntelisin mun aiempia mietteitä, lukiolainen Hanna olisi nyt sitä mieltä, että elän elämääni, vihdoin.

En kuitenkaan elä, koska se on lähes mahdotonta. Mihin ikinä kuljenkaan kotona, tai tässä lähettyvillä, nään mun vanhempien ja sukulaisten kasvoista sen helvetinmoisen katseen, että jokos olet menossa sinne kouluun. Koska ilmeisesti kaikkien näiden ihmisten mielestä koulutus on se avain onneen. En saa jäädä kouluttamattomaksi pummiksi. Ja koska olen ollut kouluton jo huimat kahdeksan kuukautta, elämäni on pilalla. Mä en elä itselleni, kun päässä jyskyttää koko ajan, että olet muuten huono ihminen kun tällälailla teet muutamana päivänä viikossa töitä ja muuten et tee mitään. Kun kyllähän sitä nyt pitäisi vähintään sitten ne viikon loput kolme päivää lukea pääsykokeisiin, onhan ne jo ihan kohta.

Mulla ei ollut oikein aikaa miettiä mitä mä tänä tulevana vuonna haluaisin tehdä. Vanhemmat hiillostaa niskassa, että kuuleppa kerro nyt joka kuukauden yksityiskohtainen selostus. Tästä olen puhunut ennenkin. Kun sitten töitä tarjottiin, se oli mulle poispääsy kiusallisista ja huutorikkaista "EN PERKELE TIEDÄ VIELÄ" -keskustelu, joten tartuin tilaisuuteen.

Mun yksi suunnitelma tälle vuodelle oli mennä iltalukioon, mutta totesin sen aivan liian vaikeaksi. Jotta olisin saanut mun "tavoitteet" täytettyä, mun olisi pitänyt olla siellä joka ikinen arki-ilta ja enemmänkin. Totesin sitten, että koska työkokemuskin merkitsee jotain elämässä, ihan oikeasti, niin minä nyt hylkään ajatuksen. Kerroin tästä näille sukulaisille, mutta juu ei. Kun ei mene siihen kaaliin niin ei mene. Seuraavaksi tuputetaan sitten sitä Nyt kuuntelen joka ilta jotain uutta teoriaa, että kuinka voisin käydä siellä pari kertaa viikossa, enhän mä tarvitse mitään todistuksia, kävisit silloin tällöin jne. Iltalukio oli lopulta mielestäni myös liian vaikea, kun mä en enää yksinkertaisesti jaksa tätä vääntöä perheen kanssa. Se on ihan saatanasta ja joka päivän toivon, että joku ydinpommi räjäyttäisi meidän talosta vaan mun huoneen johonkin kauas Timbuktuun. Enkä mä itse näe mitään järkeä, että koko ajan pitäisi olla joko töissä tai opiskelemassa. Mutta ehkä tämä on vaan mun näkemys.

Tai no mitä jos menisit sinne helvetin Aalto-yliopistoon Hanna. Olen sanonut jotain tuhatmiljoonaa kertaa, että kun ala ei kiinnostanut, niin sille ei herra isä sentään voi mitään. Nyt tämä juttu on kuitenkin saanut uuden käänteen. Porukka luulee, että voin kutakuinkin mennä takaisin Aaltoon lukemaan mitä hyvänsä. *Hakkaan päätä seinään*.

No mutta kuitenkin. Näitä esimerkkejä tästä koulutusväännöstä riittäisi vaikka millä mitalla, mutta että päästäisiin joskus siihen postaukseen alkuperäiseen ideaan, täytyy jatkaa eteenpäin.

Ajattelin sitten, että no tässähän sitä elämää nyt eletään. Ei ole enää lukiota kahlattavana. Mulla on paljon ystäviä ympärillä ja pitkästä aikaa mulla ja Kaisalla on mahdollisuus olla vuosi samassa kaupungissa. Miettikää, että ensimmäisestä luokasta alkaen ollaan oltu samalla luokalla. Asuttu kilometrin päässä toisistamme. Kaisa on raahannut mut iltakävelyille miljoona kertaa. Ollaan kävelty Viinikanpuistoa ympäri niin pirun monta kertaa, ettei niitä mitenkään voi laskea. Hypitty lumipenkkoihin, syöty jäätelöä tai oltu olevinamme lenkillä. Kiireisenkin päivän jälkeen lähdetty kymmeneltä illalla pimeänä talvi-iltana vuodattamaan ensimmäisen maailman ongelmia. Naurettu niin pirusti, että koiranulkoiluttajat kiertäneet meidät kaukaa. Viime vuonna Kaisa ei enää ollut täällä. Enkä kyllä minäkään. Miten outoa oli, kun ei ollut enää iltakävelyjä, joissa vuodattaa huolet ja ilot. Olihan sitä aina whatsapp jne, mutta ei se ole sama. Ja nyt meillä on niihin kävelyihin taas mahdollisuus. Vaikka ei ollakaan enää niitä lukiolaisia, joilla jokainen ilta on kutakuinkin vapaa kymmeneltä illalla, niin silti. Ollaan edes samassa kaupungissa.

Tai työt. Ei se huoltoasematyöntekijä ole edelleenkään se hehkein tai hyväpalkkaisin työ, mitä kuvitella saattaa. Mutta mulla on itselleni hyvinkin riittävä palkka. Mulla ei mene rahaa vuokraan, enkä tee täyttä viikkoa. Melko täydellinen tilanne. Palkka riittää ruokaan, joo ei mun tarvitse ruokkia itse itseäni, mutta leivon yms. niin paljon, että heihei rahat x). Viikosta jää päiviä vaikka sohvan nurkassa makoiluun ja kutomiseen pimeinä syysiltoina. Mutta mikä tärkeintä, mä nautin töistäni. Mä en nauttinut töistä viime kesänä, mutta tarvitsin sen työkokemuksen saadakseni paremman työn, mutta nyt nautin. Mä osaan niitä hommia, uskallan soitella kaikkiin random numeroihin ja töissä on muutenkin hyvä meno, hyvät työkaverit ja hauskaa. Siis mä nauran töissä ihan sikana ja pidän ihan hirveesti niin monesta vakiasiakkaasta.

Oon alottamassa partioo, jepjep. Partiota. Ottamassa jotain pieniä ekaluokkalaisia vastuulleni ja kouluttaa niistä fiksuja partiolaisia, samalla kun ite hädin tuskin osaan enää merimiessolmua (no vitsi oli, osaan sen oikeesti). Mulla saattaa olla ensimmäistä kertaa kohta joku fiksu harrastus, jossa voi olla jopa oikeasti kivaa.

Asun Tampereella, mikä tekee mut hyvin iloiseks. Ei sillä, että vihaisin kaikkia muita kaupunkeja (Helsingistä kun olen myös alkanut tykkäämään), mutta koska mä tiedän, että opiskelun tullessa jälleen ajankohtaiseksi, mä en hyvin suurella todennäköisyydellä tuu jäämään tänne. Tampere kun ei ainakaan toistaiseksi pysty tarjoamaan mulle mitään kiinnostavaa opiskeltavaa. Ehkä paluumuuttajana sitten, mutta lähtö täältä koittaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, ja tää on vaan niin kiva paikka!

Kysymys kuuluu, että mitä helvettiä ihminen tarvitsee enää ollakseen onnellinen?

Okei ehkä se mies ois ihan kiva, mutta koska a) en edelleenkään uskalla tuoda ketään näytille kotiin b) dumppaan kaikki, jotka yrittää vähänkin c) ja koska hillun kotona edelleen ilman housuja ja olen kaikin tavoin kykenemätön jakamaan elämää kenenkään kanssa, niin mietitään tätä sitten uudestaan 40-vuotiaana.

Mutta siis koko jutun pointti oli,

että vaan joku ihminen onnistuisi takomaan näiden eräiden sukulaisten päähän, että se perkeleen koulutus ei ole kaikki kaikessa ja elämässään voi olla onnellinen muutenkin. Tämä on tilapäistä. Hetkessä eläminen on aiheellista välillä ja kuka siitä kuolee, jos aina ei ole niitä suunnitelmia valmiina. Stressittömyyskin järkevällä tasolla on vain hyvästä. Ja loppupeleissä, vaikka se olisikin pysyvää (mitä epäilen hyvin syvästi), niin kenen helvetin elämän se pilaa?

Olen ollut ennenkin tätä mieltä ja olen sitä oikeastaan yhä, jos ei pää kestä sitä, että on mahdollisuus, että oma lapsi ei toteuta kaikkia vanhempien haaveita, hankkikaa niitä lapsia vähintään kolme ja toivokaa, että edes yksi on se itse täydellisyys. Älkääkä perkele sysätkö niitä paineita sille yhdelle. Mulla on tästä niin paljon omakohtaista kokemusta, että en suosittele kellekään :D Siis ihan vinkkinä kaikille lisääntymiskykyisille ystävillenikin; Jos hankitte yhden (1) lapsen, niin kasvattakaa siitä fiksu ja hyväkäytöksinen, ei sellainen teini mautoilija tai rappio alkoholisti, mutta fiksu, että se osaa tehdä omia päätöksiä, jotka ei aja sitä rotkoon ja rakastakaa sitä sitten sellaisena, kun se on ja millaisia päätöksiä se tekee.

Minä en ole pummi. Eikä mussa toivottavasti edes ole pummiintumisen merkkejä. En edes ymmärrä, miten musta voidaan olla niin huolissaan. Eikö kukaan tunne mua pätkän vertaa. Mulla on unelmia, mutta mulla on myös aikaa. Jos mä edes tässä yhdessä asiassa pystyn olemaan muuta kuin "kaikki tänne heti nyt" -asenteella, miksei sitä voida suoda mulle.

Mä tiedän, ja ääneen sanonutkin, että tää toiminta, aivopesu, mistä mulle on 50 viikkoa selitetty, ajaa mut kohta johonkin hyvin kauas tästä maasta, ja takaisin en tule. Mun ongelma ei ole se, ettenkö uskaltaisi lähteä, vaan se, etten tiedä minne mennä. Mutta tämäkään ei ole epätoivoa, vaan mahdollisuuksia on vaan niin liikaa.

Miksei riitä, että on onnellinen? Että elää ja kokeilee kaikkea, että on sitten niille jälkipolville kerrottavaa, niitä juttuja mitä lapsenlapset kuuntelee ihan ihmeissään, että "Laskitteko matikan tunnilla oikeasti asioita vihkoon, siis lyijykynällä?" "Eikö Tampere-Helsinki välillä oikeasti ollut luotijunaa, ai kuljitte bussilla??" "Siis ihan oikeasti myit bensaa jossain tuppukylässä, tehtiinkö Lottoa oikeasti joskus paperille, siis sehän on vain netissä?" "Saiko viidellä eurolla oikeasti joskus jotain ostettua?"

Ne jutut, mitä minä silmät suurina kuuntelin Papan suusta, tai ylipäätään kuuntelen nyt vanhempien nuoruudesta.

Antakaa mun nauttia tästä vuodesta. Antakaa mun pohtia asioita ja riehua snäpchätissä. Antakaa mun käydä töissä. Kyllä mä sinne kouluun menen. Tai johonkin. Kyllä mä selviän.
En oo mikään tyhmä. Rappio teini alkoholisti mautoilija.