You can't manufacture a miracle

Perseeseen toi äskinen kirjotus. Ihan oikeesti. Siinä ei oo mitään asiaa. Ei yhtikäs mitään. Pelkkiä kirjaimia ja sanoja peräkkäin. Niillä ei oo yhtään mitään tarkoitusta tässä elämässä. Mä tarvin musiikkia, mä tarvin sen tunteen tähän. Ja mä taisin just löytää sen. Mä kirjoitan kaiken aina niin pinnallisen tylsästi, että puolet teistä luultavasti nukkuu puolessa välissä näitä kirjotuksia. Löysin ihanan melodian, jota voin taas kuunneella monta tuntia putkeen. Ehkä tää sais ajatukset vähän enemmän liikkeelle ja mun ilta ei menis koulujuttuja miettiessä.

Mulla on kauhee nälkä. Mä haluaisin syödä mut mun kädet ei vaan voi ottaa niitä kaurahiutaleita kaapista vaikka aivot ehkä haluaiskin. Nyt tässä on piste. Mä en voi enää yksinkertaisesti syödä kaikkee mitä eteen sattuu. Mun pitää hankkia itsekriittisyyttä. Ja kuria. Mun pitää mahtua kaikkiin niihin vaatteisiin mihin haluan mahtua. Ne meinaan ei ole mitään lastenvaatteita vaan ihan normaaleja, mihin normaali-ihmisen pitäis mahtua. Mä en tiedä mistä tää nälkä tulee, mutta se on ihan jumalattoman ärsyttävää, koska mä en kasva enää ylöspäin. On kauhee tunne kun maha huutaa ruokaa, mut keho ei voi antaa sitä. Ja sitä mun nyt pitää oppia kestään. Mahalaukun on pakko pienentyä jos ei anna sille mahdollisuutta kasvaa. Onhan siinäkin jonkunlaiset lihakset jotka sitä säätelee. Se syy, miksi mä syön, on ärsytys. Mua ärsyttää. En tie, koska äiti muutti jupiteriin tai päinvastoin mutta mulla menee nykyään vähintään kerran päivässä, tai siis, sanotaanko että ärsytysmittari nousee punaseen. Älkääkä vaan pistäkö murrosiän piikkiin vaan planeettojen välimatkan piikkiin!

Ulkonäkö pettää. Aurinko voi paistaa ja puut voi olla vihreitä mut lämmintä voi olla 2 astetta. Mä voin luulla jotain ihmistä kivaks, mutta sisältä se on täys paska. Mä voisin haluta mekon, mut tiedän jo pelkällä kattomisella, ettei se tuu todellakaan mahtuun mulle. Peilistä saatan näyttää sidettävältä mut sitten kun pääsen kouluun ja mua katotaan livenä näytän luultavasti joltain variksenpelättimeltä.

Kello on jotain kymmenen. Mä en halua tänne kesää. En todellakaan. Pelkkä ajatuskin kuvottaa. Tiedän että siitä tulee kauheaa. Mä joudun paikkoihin, mihin en halua. Mun mielessä pelottelee joka päivä lukio. Mä haluan vaan elää tässä viikossa tai seuraavassa. Näkee kaverit koulussa, vaikkei siellä tehdä mitään. Illat voin viettää kavereiden kanssa ja kaikilla on kivaa. Eikä mua voida pakottaa mihinkään. Joskus musta tuntui, että siihen on ikuisuus, mutta siihen ei näköjään ollukkaan. Siihen oli niin vähän aikaa. Kaikki loppuu. Mä haluan vaan nukkua ja olla kavereiden kanssa koko kesän. Se on mun unelma. Mutta kuten sanottu, vain osan unelmista voi toteuttaa. Mä haluun kerätä voimia. En istua autossa ja katsella kirkkoja. Ja tää pitäis olla jo kaikkien tiedossa enemmän kun hyvin. En oo meinaan maininnu sen kun joku 100 kertaa. Parasta tässä on se, että Tuula oli samaa mieltä. Se tykkäs siitä kun en halua lähtee mihkään. Kotiloma on se paras loma. Toivotaan vaan aurinkoo ja bensan hinnan laskua, eikö niin?

Ai tänään on maanantai. Miksei voi olla perjantai. Toisaalta, en mä halua. Maanantai on just hyvä. Mä en meinaan halua hukata nyt yhtään mitään näistä hetkistä jotka on ihania.

All your friends think you're satisfied

But they can't see your soul no, no, no

Forgot the time feeling petrified,

When they lived alone

You can't manufacture a miracle

The silence was pitiful that day.

A love is getting too cynical

Passion's just physical these days

You analyse everyone you meet

But get no sign, loving kind

Every night you admit defeat

And cry yourself blind