13. Totuus tämänhetkisestä elämästäni

//Tämän päivän joulukalenteri on kaikkea muuta kuin runomitallista. Eikä tämän jutun kirjoittaminen ole ollut mitenkään helppoa, kun yli kuukauden tämä teksti on ollut luonnoksissa odottamassa kirjoittajaansa.

Mistähän sitä aloittaisi. Tässä on yritetty kuvata videota, ottaa kuvia ja kirjoittaa tekstiä, mutta asiaa on niin paljon, että oikeastaan mikään tiedonvälityskanava ei saa kaikkea sanottua. Aivotkaan eivät ymmärrä kaikkea, miten sitten teidän pitäisi ymmärtää? Kysyin Kaisalta miten mun pitäisi asia ilmaista, ja sain niin hyvän vastauksen, että kirjoitan sen nyt tähän:

Lopetan koulun. Älkää kyseenalaistako. Tämä on oma harkittu päätökseni. Suksikaa kuuseen kaikki, joilla on jotain valitettavaa.

En tiedä, pitäisikö aloittaa alusta vai siitä kohtaa, millä oikeasti on jotain merkitystä.

Totuushan on, että minä tulin maitojunalla takaisin kotiin. Ja kiitos kysymästä, olen saanut kyseisestä asiasta ihan helkkaristi jo kuittailuja, säästäkää omanne kuuroille. Näiden vähän vajaan neljän kuukauden aikana minulle valkeni, että elämän ei kuulu nyt mennä näin. Oikeastaan tajusin sen syyskuun toisella viikolla, mutta vähän sama asia kun vaikka raskaudessa, ensin pitää odottaa ollakseen varma, vaikka silloinkaan ei oikeasti mikään ole varmaa.

Minulle on oikeastaan samantekevää, pidättekö minua luovuttajana vai kenties muuten vaan täysidioottina. Minä olen kuullut ihan tarpeeksi kysymyksiä, kysymyksiä joihin en tiedä vastausta. Olen kuullut pottuilua ”pidennetystä joululomastani” ja vaikka mistä. Olen nähnyt hämmentyneitä katseita ja manipuloivia ilmeitä. En jaksa enää yllättyä. Tyyppi lähtee menemään Aalto-yliopistosta oltuaan siellä kaksi jaksoa. Niinpä. Ihme äijä kyllä tuo Hanna.

Jos täällä vielä on joku, joka asiasta ei tiennyt, olette todella huonoja lukemaan rivien välistä tai sitten ette yksinkertaisesti lue blogiini tulleita kommentteja, hehe.  No jatketaan. Syyt tähän päätökseen ovat niin monimutkaiset ja epäselvät, että en jaksa yrittää nyt niitä tähän purkaa, mutta jos jotain kiinnostaa niin yritän vastata ilomielin ihan jokaiseen kysymykseen mitä keksitte esittää.

Tiivistelmä eräästä asiaan vaikuttaneesta päätöksestä oli, että en halua opiskella tällä tavalla. Kiehuin jo lukiossa kaikesta siitä pänttäämisestä ja olin siellä jo monta kertaa vaihtamassa amikseen (uskokaa tai älkää, mutta tämä on totta :D), koska halusin tehdä asioita käsilläni. Halusin sähkömieheksi ja putkimieheksi ja raksamieheksi. Ehkä sitä jotenkin tajuaa vihdoin, että en enää ole vain välikoulussa, vaan siinä koulussa, josta oikeasti saan mahdollisen ammatin. Ja siksi on ajateltava siten, mikä on itselleen parasta, eikö niin?

Sanotaanko nyt näin, että olisi järjen sijaan pitänyt kesällä kuunnella sydäntä. Ja vaikka ehkä hetkellisesti kuuntelinkin asiassa sydäntäni, se sydän oli pahasti hakoteillä.

En ole luopumassa (vielä) opinto-oikeudestani täällä. Ei sitä tiedä, jos vaikka joku kivenmurikka osuu päähäni kesällä ja päätänkin tulla takaisin.  

Tunsin alusta alkaen pientä pistosta siitä, etten pitänyt alunperinkään välivuotta. Olisi ollut niin paljon asioita, joita olisin halunnut tehdä syksyllä ja joita haluan vielä tehdä keväällä. En aio mennä kotiin makaamaan peiton alle koko kevääksi, vaan aion tehdä asioita, jotka aikaisemmin eivät koulun takia ole välttämättä olleet mahdollisia. Ja nyt kun kuitenkin joku miettii, että mitä ihmettä se sellainen tekeminen on, niin vastaan, että kirjojen lukemista (minulla on valehtelematta 20 kirjan jono odottamassa lukemista), käsitöiden tekemistä ja muita projekteja. Tiedättekös sellaisia, että jotka kerran keskeytettynä on vaikea tehdä ikinä loppuun.

Tämän päätöksen teko ei todellakaan ole ollut helppoa. Alkusyksystä purin ajatuksiani toiseen blogiin, sillä en halunnut tänne laittaa kaikkea mahdollista angstia, uskokaa minua, sitä oli paljon. Yhä edelleen kiitän syvästi Sannaa ja Evaa ensinnäkin kuuntelusta, mutta myös tilanteeni ymmärtämisestä. En väheksy ketään muitakaan ystäviäni, mutta myönnän, että oli paljon helpompaa puhua asiasta ihmisille, joilla tiesin olevan kanssasi jokseenkin samanlainen elämäntilanne. Ja vaikka Sanna ja Eva eivät tämänhetkisten tietojeni mukaan ole katoamassa kouluistaan mihinkään, oli heillä silti omaa ajatustyötäni auttavia pohdintoja mielessään.

Pelkäsin kertoa kellekään ja vanhemmillekin heitin näitä juttuja vain vitsillä. ”Mä lähen menee” ”Ei tää oo mulle” ”Lähen vuodeks australiaan pakoon”. Mutta sitten, kun yhtäkkiä kaikki jutut olivatkin totta, olin vähän sormi suussa. Miten minä nyt oikeasti saan kaikki sukulaiset vakuuttuneeksi tästä… Ja kyllä se olikin vaikeaa. Kun aikaisemmin syksyllä kerroin siitä, kuinka vihaan tulla kotiin vain itkemään, ne itkut liittyivät tähän. Lähetin äidille ja isälle kirjeen postissa, puhuin samat asiat ainakin tuhat kertaa läpi. Se vei aikaa, enkä tiedä olenko vieläkään varma, onko päätökseni hyväksytty lopullisesti.

Olen vain aina elänyt niin mallielämän mukaan. Ala-aste, yläaste, lukio, sieltä valmistuminen kolmessa vuodessa ja sitten heti yliopistoon. Olen aina ollut kiltti lapsi. En ollut teinikriminaali ja käytän vieläkin toppahousuja ja meikkaaminen on yliarvostettua jne. Älkää ymmärtäkö väärin, tuo jatkuva koulunkäynti sopii joillekin, mutta itseäni on alkanut tökkiä. Innostus siihen 12 vuoden jälkeen on tällä hetkellä aika pientä.

Pahinta tässä on kaikki ne ystävät joita olen täällä ollessani saanut. Koko syksyn olen vihannut tutustua ihmisiin, joille tiesin joutuvani sanomaan hei hei. Monet rym-kaverinikaan eivät vielä tiedä tästä. Voi kauheus kun mietinkin vain kuinka tammikuussa porukka miettii missä olen. Olisi eriasia, jos olisin vaihto-oppilaana tässä samassa tilanteessa, koska sen vaihtovuoden jälkeen kaikkien elämäntilanne muuttuu. Nyt olen kuitenkin ihminen, joka vain lähtee pois ja muut jatkavat elämäänsä siten miten minunkin olisi teoriassa pitänyt.  

Sitä luulee olevansa sellainen näkymätön turhake. En käynyt syksyn aikana monissa tapahtumissa ja yritin olla muodostamatta ystävyyssuhteita (jossa epäonnistuin täydellisesti). Odotin, että kun kerroin lähteväni, ihmisten reaktiot olisivat olleet jotakin ”okei mee vaan” –tyyppisiä, mutta olin väärässä. Jouduin kamalaan piinapenkkiin ja multa kysyttiin miksi ihmeessä teen näin ja en voi tehdä näin. En ilmeisesti ollutkaan näkymätön turhake. Miten niin vähäisellä käytöksellä (en pidä itseäni edes sosiaaisena) onnistuu silti tekemään vaikutuksen niin moneen ihmiseen.

Ullaa tulee ihan järkyttävä ikävä, koska se on ollut mulle täällä sellainen ”ulkopaikkakuntalainen” tuki ja ystävä jne. Uskon kuitenkin, että viimeistään helmikuussa on mentävä käymään Espoossa, jotta näen Ullan lisäksi Iinan ja Winnien. Meidän hullujen hyttiryhmä.

Myönnän, että olin syyskuussa ihan kauhuissani vaihtareiden suuresta määrästä meidän solussa. Kuumotti puhua englantia ja kuumottia järjestellä asioita niiden kanssa. Mutta onneksi meillä oli Sara, joka itsepintaisesti järjesti dinnereitä ja facebook-ryhmiä, jotta pystyttiin tutustumaan toisiimme. En tiedä, millaisia muut solut JMT1:ssä olivat, mutta omasta mielestäni parempaa yhteishenkeä, mitä meillä kymmenen hengen solussa oli, saa hakemalla hakea. Ruotsin-, muutama suomen-, espanjan-, ranskan-, kreikan-, venäjän-, italian- ja saksankielinen samassa asunnossa. Aluksi pelotti, lopuksi itketti. Tänään hyvästellessäni Kawtaria ja Ireneä ja eilen Saran huutaessa minulle että ”Hanna, come here and take a beer!!!” en voinut kuin hymyillä miten mahtavia ihmisiä nämä kaikki oikein ovatkaan. Kaikki olivat aina toisiaan auttamassa ja yhteishenkeä nostattamassa. Olisi ollut kyllä aika kamalaa asua 9 muun kanssa ja jakaa sama keittiö, jos oltaisi oltu ihan strangerssejä.

Tuntui vähän tyhjältä herätä tänä aamuna, koska tuli tuosta mun huoneesta mulle toisaalta koti. Pidin sitä pitkään vain ”asuntolana”, mutta toisaalta kun miettii, niin olenhan minä nyt vailla sellaista tietynlaista rauhaa ja omaa aluetta. Mutta varmasti se on tämän hetken tarkoitus. Nyt olen asunut yksin ja tiedän osaavani sen. Okei tässä mennään nyt turhan syvällisiin aiheisiin, mutta se on totuus. Noniin.

Tässäpä olisi tämä 13. päivän luukku. Ei tullut ihan kepeää runoa. Mutta ehkäpä tämä nyt vähän selventää, miksi blogini on ollut ärsyttävän pinnallinen ja keskittynyt vain Tampere-asioihin ja siihen, mitä olen tehnyt. On ollut vaikeaa, kun ei ole saanut postata kuvia irtisanomisilmoituksista, muuttokuormista jne. Kiva, jos jaksoitte lukea. Kommenttiboksi on teidän. Minä puran nyt muuttokuormaa.

ps. Niin ja tulevaisuus, kerron siitä sitten joskus myöhemmin.