Oikeesti vain ääliöt päättävät sunnuntai-iltana katsoa Titanicin ja itkeä päänsä kuivaksi ja kipeäksi. Oon tässä yli tunnin yrittäny sammuttaa telkkaria, koska mä tiedän, että lopussa ei henki kulje kun nenä on tukossa ja naama on punasempi kun tomaatilla. Paitakin on jo ihan märkä näistä kyyneleistä. Kuinka helkkarin vaikeeta se voi olla painaa tuota power nappulaa tosta kaukosäätimestä?!?! Ehkä mä vaan lopulta aina päädyn ajattelemaan tän elokuvan onnellista loppua, koska tällähän oikeesti on sellanen.
Mietin aina tätä kattoessa, että mitä mä ite olisin tehny tossa tilanteessa. Olettaen, että en olis ollut ihan Rose Dawsonin asemassa, vaan siellä kolmannen luokan matkustajissa. Jotenkin tulee aina sellanen olo, että olisin vaan menny just johonkin huoneeseen nukkumaan, koska toi kaaos tuolla on ollut varmaan jotain ihan järkyttävää. Vaikka toisaalta kai sitä olis aina voinut yrittää päästä tommoseen pelastusveneeseenkin. Tää on kyllä ihan helkkarin vaikee miettiä, mutta hauska, koska siinä tulee itelle aina eri näkökulmia mieleen, että minkä takia olis vaan pitäny jäädä kuolemaan tai yrittää pelastusveneeseen.
Tässä ne pahimmat itkettäjät on kyllä just tällä loppupuolella. Se sängyssä nukkuva vanhapari, äiti joka nukuttaa ne lapsensa ja se Sir Guggenheim mikälie, joka haluaa vaan brandya ja upota arvokkaasti. Puhumattkaan tosta ihanasta vähän pullukasta uusrikkaasta naisesta jonka nimeä en muista, kun se yrittää saada ton veneen palaamaan. Ääliöt kun eivät ala soutaa!! Puhumattakaan sitten Jackistä, miksei se vaan voi päästä sille helkkarin ovelle Rosen kanssa, olisivat kokeilleet uudestaan perkele...
Ja kyllä, huomenna maanantai, aivoni kiittävät tästä valvomisesta ja itkemisestä. Toivotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti