Moni oikeasti varmaan ihmettelee, mitä mun bloggaamiselle on tapahtunut. Ihan nihkeää. Mä ihmettelen sitä itsekin. Mä en käy enää oikein kuvailemassa. Mä näen kaikkia kavereitakin tosi nihkeästi. Ja jos nään, silloin tehdään jotain järkevää aktiviteettia, kuten ommellaan. Tai lahnataan. Tai ollaan partiossa. Ja ne jutut on kerrottu niin miljoonaan kertaan läpi. Enkä jaksa joka päivä selittää töistä. Ja aina kun mulla on vapaapäiviä vietän ne jossain ihan muualla kuin kotona.
Jotenkin tosi moni asia elämässä on muuttunut. Silloin kun alotin bloggauksen, olin ysiluokalla. Mä kävin koulussa, tein läksyt ja vietin aikaa kavereiden kanssa. Oli ihan jees kirjoittaa kaikesta mitä mieleen juolahtaa. Jokainen päivä oli tavallaan erilainen. Siitä, mitä ruokaa koulussa oli, tai mikä iltalehden otsikko nauratti. Kerroin esimerkiksi myös, kuinka pamautin jugurttipurkkiin reiän peukalolla ollessani kassalla. Kertoisin sen varmasti vieläkin, mutta kun en ole enää se ysiluokkalainen, joka pamauttelee peukalolla reikiä jugurttipurkkiin. Voisin enemminkin kertoa, kuinka sain kiven auton jarruihin ja sain melkein sydänkohtauksen siitä lähteneestä äänestä, mutta eihän se ole yhtään hauskaa? Tämä blogi ei ole leivontablogi, eikä muotiblogi, täältä löytää harvoin mitään syvällistä, matkailukin nykyään hyvin rajoittunutta töiden takia. Tämä oli ennen paikka purkaa kaikki turhanpäiväisyydet, jotka nykyään puretaan snäppiin. Mun yhden päivän snäpit kertoo enemmän mun elämästä, kun yhden kuukauden blogitekstit yhteensä.
On ihan supervaikeaa kertoa elämästä jotain niin, ettei kerro henkilöstä X, jonka vieressä nukun vähintään joka toinen yö. Luin mun kaikki tän vuoden postaukset, enkä oikeastaan ole kertonut asiasta mitään. Enkä tiedä, että pitäisikö? Tai kannattaako. Mulla menee kaikki tosi hyvin nykyään. Mulla on tosi hyvä fiilis ja oon onnellinen. Vihaan käyttää tota sanaa, kun en oikeastaan vieläkään tiedä mitä se tarkoittaa käytännössä, mutta kuitenkin :D Se tuntuu niin suurelta asialta sanoa olevansa onnellinen, tulee jotenkin sellainen olo, että olenkohan ottanut nyt huomioon kaikki elämän osa-alueet, mihin tämä vaikuttaa. Inhottavaa ylianalysointia Hanna :D Äiti kyselee lähinnä joka toinen päivä, että joko me ollaan erottu tai ainakin haluaisi kysyä, mikä on sinänsä ihan hieno kysymys, kun ei olla tietääkseni edes yhdessä. Kyllä mä ymmärrän, että kaikki lähisukulaiset kauhistelee ja pyörittää silmiään ja kyseenalaistaa kaiken, kun enhän mä ikinä ole tehnyt mitään tällaista. Oon se perheen kiltti tyttö, joka ei ikinä ole tehnyt pahojaan, ellei nyt ryyppäystä lasketa, ja tullut aina ajoissa kotiin (ainakin useimmiten), ja joka ei varmasti ole ikinä mennyt kellekään pojalle yöksi.
Mutta ehkä se tästä. Tänään kun tulin kotiin töiden jälkeen ja huikkasin eteisestä "moi", teidän olisi pitänyt nähdä äidin ja isän ilmeet. Isä kurkistaa olohuoneen ovelta ja sanoo otsa kurtussa että "MITÄ??" samalla kun äidin pää ilmestyy vessasta kysyen "Lähdetkö kohta pois?".
"No eikun mä tulin nyt kotiin nukkumaan..."
No nyt oli asiallinen postaus! Ei sillä, etteikö sun muutkin olis mut tässä oli syvällistä meininkiä. Mä niin tykkään. Ja oon samaa mieltä bloggaamisesta, miten paljon se on muuttunut vuosien varrella. Yhyy. En halua olla aikuinen!
VastaaPoista