tahtoo kurssille, ulkomaille!

Haluaisin jauhaa nyt teille vielä hieman lisää kielestä, jota kutsutaan Englanniksi. Tällä kertaa ei ole tulossa ragepostausta oppitunneista koulussa, vaan lähinnä suhtautumistani kyseiseen kieleen ja siihen, miten suhtautuminen on muuttunut tässä aikojen saatossa koulun ulkopuolella. 

Olisi idioottia väittää ettei koulu ole vaikuttanut englanninkielen taitooni, tietysti on >:D!, mutta koska kokemukset sieltä on lähinnä vain tosi tyhmiä niin noh. Koulua ei tarvitse tässä yksinpuhelussa ottaa lainkaan huomioon.

Keskityn nyt lähinnä tässä siis ulkomailla kielen opiskeluun. Jos ette sitä tajunneet.

Äitini oli ala-asteella ollessani ja kai sitä oli vielä seiskallakin, sitä mieltä, etten osaa puhua kieltä tarpeeksi hyvin ja jos en muuttaisi asennettani koko helkkarin aineeseen ja sen opiskeluun, äiti lähettäisi mut väkisin kielikurssille ja siihen aikaan kielikurssimainoksia tupahteli postiluukusta vähän väliä. Oikeesti, niitä tuli koko ajan. Mutta se, että äiti lähestulkooon "pakotti" mut tuollaiseen, sai mut oikeestaan vaan etääntyyn koko hommasta, vihasin ees ajatusta lähtee johonkin edes kaheks viikoks puhuun englantia. Osittain siks, että olin oikeesti huono englannissa, koska ohjelmissa oli tekstitys (eli mitään ei kuunneltu korvilla) ja kaverien kanssa ei puhuttu vappuna englantia koska se olis ollu hauskaa, tai sattumalta alettu tekstaan englanniksi. No ei O.o!

Tietysti ne mainokset, ihanat kuvat sinisestä merestä ja matkustamisesta tuntu aina kivalta, ja aina melkein meinasin avata suuni ja sanoa, että haluan kielimatkalle. Olishan se ollu hieno kokemus. Mutta mä en koskaan avannut. (ja joojoo nyt kadun i know :D) Koska aina tuli mieleen etten mä osaan englantia. Siinä oli aina joku mutta, ehkä se oli sit se et olis pitäny asua isäntäperheessä >.< Kun mä pelkäsin aina etten ymmärrä niiden puhetta. Ja mä en koskaan avannut suutani.

Sitten mua ei enää ees yritetty saada sellasille, koska ilmeisesti kaikki tiesi; en olis kuitenkaan suostunu.

Nyt tässä tullut jo kauan (ehkä vuoden) vaihtariblogeja seurattua (ja tajuttua että se ei ehkä kuitenkaan olisi niin kamalaa kuin oon miettiny) ja varsinkin nyt kun tutuistakin muutama lähtee maailmaa valloittamaan ties minne ja toiset jo tulleet takaskin :D. Se kun näkee kaikkia himotuskuvia eri maanosista niin oumaigaaad.

Mä puhun ihan koko ajan kotona englantia (siks kotona, että se on kuitenkin niin paskaa lol. Ne samat sanat kiertää jutuista toiseen) Aina kun oon yksin, ajatukset kääntyy puheeks, jota puhun aina enkuks. En tiedä miks. Tuntuu jotenkin fiksummalta puhua englantia ääneen, kun että selittäisin suomeks jotain "tänään oli ihan tyhmä päivä". Ja koska ketään ei kiinnosta mitä teen vessassa, se on juuri oiva paikka harjotella ääntämistä ja puhumistä yleensäkin. Sen takia siellä vierähtää aina vähän enemmän kun oikeesti tarvis.

Jotta päästään nyt mun varsinaiseen aiheeseen :D, niin tää, että mitä vanhemmaks oon tullu, sitä viisaampikin mä kai lopulta olen. Koska nyt mä tajuan, ettei ulkomaille lähtö yksin, sellasten ihmisten kanssa jota ei tunne, olis ollenkaan paha. Mä tunnun kaikesta huolimatta pelkääväni vaan niitä puolituttuja / tuttuja ylihikareita. Kyllä mä nyt jollekkin Intialaiselle randomille voisin pölistä vaikka mitä, kun sekään ei ääntäis täydellistä brittienkkua.

Ja oikeestaaaaaaaaaan. Mä en oo miettiny tätä asiaa ehkä johkin pariin vuoteen. Keväällä mun päällimmäisenä ajatuksena oli, että sitten ensvuonna pääsee kavereiden kanssa ulkomaille. (Äitin olis parasta päästää oon ollu kiltti :)) Mutta sitten kesällä Kreetalla, vaikkakin niiden oikee äidinkieli olikin englanti ja se oli vähän niinku koulusta lähettäis luokkaretkelle (että ne ei joutunu puhuu mitään random kieltä kuten mä joutuisin :D), kun näki sitä sen Georgia Hardyn elämää, tai siis sitä et ne tuntemattomat nuoret on tutustunu toisiinsa ja että ne oli himo kavereita keskenään, meni tuntien jälkeen rannalle, opiskeli ja niinku piti hauskaa. Niin tajusin, että olishan sellanen ihan kivaa.

Ja ei loppunu mun kielimatkapuheet siihen. Sitten Ulla tulee kysyyn että olisinko kiinnostunu lähteen kielikurssillle, kun se Meerin kautta oli siitä nyt jotenkin kuullu. No en mä Maltalle haluais, mutta jonnekkin muualle kyllä. Ja sitten kun aloin piiiitkästä aikaa lukeen sitä kielimatkaopasta, mulle tuli ihan kauhee himo lähtee johonkin.
Ja nyt mietin, että olisinhan mä vaihtoonkin voinu lähtee. Vähänkö kaikki tollanen olis ollu siistiä. Nyt mä voin vaan porata kuinka tyhmä oon ja kuinka paljon ne maksaa. Ja jotta ette sais yhtäkään postausta without information about my braces :D, niin tässä tulee. Ja näähän ei rajota mua joo taas mitenkään. Kuukauden välein ravaan lääkärissä. Kyllähän se olis helmi tietty lähtee johkin kielikurssille vaikka koko kesäks kun lukio päättyy, mutta mun tuurilla oon silloin jossain yläviisaidenhampaiden leikkauksessa.

Että joo.

Vihaan nyt kaikkia jotka sai tän ajatuksen mun päähäni. Nytkin tekee mieli vaan selata kaikkia sivuja ja lukee minne olis mahollista mennä. Muttakun lopulta ei oo mahollista mennä mihinkään.

Eikä siinä maailmalle lähössä mitään muuta ilman mitään kurssiakaan olis mitään pahaa, mutta kun sitten en kuitenkaan oppis mitään englantia kun oon niin hiton tuppisuu että aiheuttaisin pahaa vaan itelleni kun en puhuis kellekkään mitään (paitsi jollekkin mäkkärin myyjälle XD). Ihastelisin liikaa maisemia.

Ja hienon romaanin sain taas aikaseks :D Tällä kertaa ehkä ihan aiheesta. Miks kaikki maksaa? Miks mulla on hammasraudat? ja miks tajuan kaiken aina liian myöhään? HOOVEE. :)

Good Night :)