Taivas tietää palata jos voisin vain...

Mun loppuviikon postaukset jäi sitten lopulta vain ajatuksen tasolle, vaikka piti siitä ja tästä kirjoittaa. Loppuviikko meni hyvin pitkälti alkuviikon tapaan, paitsi että olin hiihtämässä, satoi lunta ja räntää ja oli pakkasta eikä aurinko enää paistanut niin kovasti.

Olisin halunnut hiihtää enemmänkin, mutta pirun plussakelit eivät olleet suotuisia meidän miinusvoiteluille. Kyttäsin keskiviikkoiltana miinuskelejä ja päätin lopulta lähteä hiihtämään, kun lämpötila näytti yhä plusasteita, mutta maa varmasti olisi jo viilentynyt. Äiti ja isä sanoi, että siitä alhaalta lumikasan vierestä menee polku ladulle, että mene siitä. No minähän menin. Väärän lumikasan vierestä, jäniksen polulta ja ennenkuin ehdin sanoa hups, olin napaa myöten lumihangessa. Näin. Kiersin sitten kauemman kautta ladulle vain huomatakseni, etten sitten ollut muistanut ottaa sitä miettimääni otsalamppua mukaan. En nähnyt mitään. Sivutyylillä mäet alas, kun en tiennyt jatkuuko latu pilkkopimeässä vai ei. Kun lopulta pääsin tasaiselle, toivoin vain, että latu on kunnossa, eikä minun vieläkään tarvitsisi nähdä mitään. Sukset piti ja luisti kuitenkin täydellisesti, joten vähän harmitti se otsalampun puute. Perjantaina puolestaan oli vihdoin pakkasta, mutta lumisadetta. En halunnut enää lautailemaan, koska totesin, etten pilvisellä säällä näe yhtään möykkyjä, eikä laskeminen ole siinä tapauksessa yhtään kivaa. Lähdin hiihtämään. Virhe. Pitoa oli, mutta luistoa ei enää niinkään kun uusi lumi satoi laduille. Kiersin kuitenkin tunturit, mutta mukavamman kokemuksesta olisi tehnyt pidemmät sauvat (en tiedä pitäisikö ne olla jotain 170cm, että ne olisi minusta tarpeeksi pitkät) ja laskettelulasit.

Lähtöpäivänä aurinko paistoi tietysti kirkkaalta taivaalta, lunta oli satanut teille ja oli ihanan kirpsakka pakkassää. Piruvie että harmitti lähteä. Varsinkin kun tiesi, millainen sää täällä Tampereella taas odottaa. Ajoin 728 kilometrin pituisesta kotimatkasta 505 kilometriä, että järin rentouttavaa se ei ollut, mutta vissiin tässä kohtaa elämää aletaan tekemään niitä vastapalveluksia vanhemmille, vaikka vieläkään en silitä omia vaatteitani (odotan sitä lottovoittoa, että pääsen ostamaan kuivurin, jonka avulla vältyn silitykseltä...)

Tänään poikkesin Mamille ja näin Iiristä ja Oskaria. Pikkuhiljaa takaisin elävien kirjoihin, johan tässä on kuukausi eletty kavereiden kanssa vaan blogin ja whatsappin välityksellä, huhhuh. Nyt jonkunlaista arkea tässä pitäisi kehitellä. Oon onnistunut pitään mun unirytmin ihan mahtavasti, kymmeneltä sammun ja kahdeksalta herään. Rakastan tätä. Oikeasti tämä on ihanaa!!